Ajatusympyrä

Enpä oo näköjään hetkeen muistanut kirjoitella... x) Enkä olis kirjottanut nytkään, jollei tää mun seuraava teksti olis ollut liian pitkä ja semisti asiaton tai kyseenalainen jaettavaksi facebookissa. Pohdin itseäni ja omaa rooliani yhteiskunnassa yhteiskunnallisesti tuottavana yksilönä.

Siis kuinka vakavasti otettava opettaja mä edes voin olla, jos mun palauteteksti oppilaan kotitehtävästä sisältää yhdeksän hymiötä? -_- Ehkä pitäs vähentää. Tosi raivostuttavaa tinkiä mun persoonallisuudesta. Jos mä hymyilen ja oon ihan haltioissani, ku poika valmistanu himassaan ruokaa ja kuvannu sen videoksi, ja mä ilmaisen mun tunteita kuvilla tekstin seassa, ni oonks mä pahimman luokan tai koulukunnan rikollinen? No nyt ei sit enää hymyilytä, itkettää. Räjähdän kaiketi. Ja nyt nauran, ääneen. Miks opettajan(a) pitää esittää asiallista? Miks edes pitäs olla asiallinen? Miks mä en vois olla ihminen ihmiselle? Millaisia ihmisiä mä kasvatan tulevaisuuteen, jos itsekin esitän jotain roolia? En halua vaihtaa alaa, koska rakastan tätä, mutta koko ajan on vaan sellai olo, että oon "vääränlainen". Itken taas. Tää maailma on vaan niin outo. "Ole oma ittes", neuvotaan aina olemaan, olipa edessä mitä vaan. Vai onks joku tilanne, mis "ole joku toinen, leiki jotain toista tyyppiä, älä missään tapauksessa tee niin kuin itse todella tekisit"? Ja sit ku oot, ni koko ajan saat pelätä, että teet väärin. Jolloin päätät mukautua, ja sit yhtäkkiä huomaat tehneesi väärin itseäsi kohtaan. Mikä ajatusympyrä! Eipähän ainakaan itketä. Huvittaa. Ja edelleen mietin, kuinka vakavasti otettava opettaja mä oon... Miks mun ees pitäs olla vakavasti otettava??!??!!? Ai nii, siks, etten saa potkuja, koska jos en ole tympee asiallinen aikuinen, en ole tarpeeksi pätevä opettamaan kenenkään kullannuppuja. Niin juuri, punajuuri. Nykyään myös mustajuuri ja keltajuuri, joka on kuin porkkana. Ja sit jos mä julkasen tälläsen tekstin täällä, mun älyllinen kyvykkyys, ja itse asiassa kyvykkyys tehdä yhtään mitään minkään älyllisten olentojen parissa, kyseenalaistetaan. Esimerkiksi se, miten ihminen voi tuottaa niin paljon tekstiä ilman minkäänlaista asiaa. Voihan uutisetkin ja Ilta-Huuhaat.

Itsetutkiskelua, vai mitä?

Nyt oli pakko tulla tallettamaan mun "hyvät ajatukset" myös tänne. Törmäsin Facebookissa tällaiseen uutiseen: Murhaaja muutti uhrin vanhempien kanssa asumaan. Video herätti muutamia ajatuksia, jotka jaoin suljetulla hyvän mielen uutiskanavalla, mutta lisäksi halusin laittaa ne tänne. Tässä siis kommentit kyseisestä uutisesta:

Aivan uskomatonta anteeksiantokykyä ja -halukkuutta! Aikamoista! Kuka uskaltaa pohtia, millainen maailma olisi, jos kaikki toimisi näin? Parantaisiko anteeksiannon voima kaikki ihmisen sisälleen säilömät katkeruudet, jolloin anteeksiantoa vaativia toimia ei enää ehkä tehtäisi toisille? Kuka uskoo tähän? Minä uskon. Rakkaus parantaa, anteeksianto on rakkautta sekä lähimmäistä että itseään kohtaan. Viha synnyttää vihaa, ja jos ihminen aina vastaa vihalla tai kaunalla, kuka voi tosissaan uskoa, että kierre muka katkeaisi? Siksi pyydän, että ole se, joka ei lähde vihan tielle: katkaise kierre ja parannetaan maailma - tai ainakin itsemme. Vaikeaa se on varmasti, joissain tilanteissa melkein mahdotonta, mutta pikkuhiljaa sielu puhdistuu ja kierre katkeaa. Rauhaa ja rakkautta. <3

Uskon siihen, että kaikella on jokin "syvällisempi" tarkoitus, ja erään lukemani kirjallisuuslähteen mukaan suurin tarkoitus on opettaa ihmisille lähimmäisenrakkautta, erityisesti anteeksiantoa. En tiedä, millaiseksi tämä "todellisuus" lopulta paljastuu, kun fyysinen keho ei jaksa jatkaa eteenpäin, mutta minun on jotenkin helpompaa ajatella, että kaikille maailman pahuuksille on tarkoitus - anteeksianto. Joku voi ajatella, että onpa universumi aika kovakourainen joitain kohtaan, mutta ehkä he sitten tarvitsevat vain suuremman herätyksen. Uskon myös siihen, että jokainen on sielutasolla valinnut oman elämänsä kokemukset (ehkä myös vanhemmat ja muut elämänsä tärkeät henkilöt ja tilanteet), jolloin voidaan ajatella meillä olevan alitajuinen "hyväksyntä" kaikkia elämän vastoinkäymisiä kohtaan. Itse ainakin huomaan ajattelevani negatiivisen tuntemuksen vallassa, että "tälläkin on jokin tarkoitus, vaikka en sitä juuri tällä hetkellä havaitsisikaan", jolloin tunne ikäänkuin "sulaa" jo pelkästään sen tiedon voimasta, että 1) kyseinen tunne ei tule vaivaamaan minua koko loppuelämän, ja 2) tunteella on jokin tarkoitus. Jos ei muuta, niin "ainakin opin tästä jotain" (jos en heti, niin ehkä kohta ymmärrän) tai "ehkä tämä lisää kärsivällisyyttäni"... :)

Sellaista pohdintaa. Mulla on joku itsetutkiskelun aika nyt, kun valmistuminen alkaa häämöttää, ja totesin, etten voi olla tällainen ihminen koko loppuelämääni. Käytiin eilen kavereiden kanssa ulkona pitkästä aikaa, ja tulipa taas todettua, että parasta on olla ihan vain selvin päin. Join yhden siiderin, ja tulin tällaiseen tulokseen. Siideri ei ollut kovin hyvää, vaan teki vatsaan ikävän olon. Ihan kuin se olisi "sulattanut" jonkun vatsahappokerroksen mahalaukusta pois, koska tuli niin "oksennusta ennakoiva" olotila vatsan ja pallean seuduille. Poltin aika monta röökiä, mistä tuli kurkku vähän kipeäksi ja loppuillasta se jopa oksetti mua. Nyt ei oo kyl yhtään tehny mieli röökiä, että olikohan se nyt sitten tässä. Ehkä tästä alkaa mun täysin päihteetön elämä. Tai ku turhahan sitä on kai juoda tai muutakaan, jos olo on miljoona kertaa parempi selvin päin, vai mitä? :)

Puhdistunut olo, vaikka päätä särkee. Ulkona tuiskuttaa lunta. Lisäksi mulla jostain ihmesyystä alkoi eilen illalla taas menkat, vaikka eihän se ollu vasta ku viime viikolla, kun edelliset loppui. Ehkä nää ei kuitenkaan ookaan menkat, vaan elimistön puhdistumista. Sellainen olo mulle tuli, koska vuotoa ei oo ihan älyttömästi ja alavatsa on "eri tavalla" kipeä, kuin yleensä.

Ihanampi elämä, täältä tullaan. <3

Kevätsiivousta

Kävin läpi just banaanilaatikollisen paperia. Lähes kuka tahansa muu normaali ihminen olis todennu mielessään "ei *****, täysin turhaa, roskiin vaan kaikki, ei siellä mitään todella tärkeää voi olla", mutta minä en. Ei siellä kyllä mitään tarpeellista ollutkaan. :D Mut löysin kaikkii hauskoi helmii, mm. vuoden -98 hammaslääkäritodistuksen, monta käyttämätöntä lääkereseptiä (todnäk ab-kuureja, joista olen kieltäytynyt jo vastaanotolla, mutta onpahan kirjoitettu "varmuuden vuoksi", ett jos mä en vaikka paranekaan luonnollisesti), kuuden vuoden muistiinpanot yliopistoajalta ja lisäks jotai lukioaikaisia papereita.

Parasta(* oli kuitenkin lukea psykiatrian eri ammattilaisten kirjoittamien lausuntojen nippua. Tosi hienoo, ett lausuntojen kirjoittajat vaikuttavat olevan enemmän psykoottisia, kuin mitä minä oon koskaan ollut (vaikka aika ahdistuneen oloisena ne mut kuvaileekin). Käsittämätöntä, miten yksikin psykopelle on voinut kirjoittaa mun papereihin mun yrittäneen itsemurhaa, vaikka mä painotin, että kyseessä oli ahdistuksen lievitys eikä todellakaan mikään itsemurhayritys. Ja kyllä vähän hävettää tämä nuoruuden ajattelemattomuus ja tyhmyys, koska lääkkeet on kuitenki lääkkeitä, eikä kaikkia niistä ole edes kunnolla tutkittu, joten ei voi olla terveellistä säätää annostusta oman pään mukaan... Anyway, kerron tarinan kaunistelematta: otin mulle määrättyä ahdistuslääkettä yliannostuksen. Eli reseptilääkettä pari ylimääräistä nappia, mitä respaan oli kirjattu, koska toivoin (ja uskoin ja luulin) sen auttavan akuuttiin ahdistukseen. Mutta ei se auttanutkaan, oikeastaan vähän vaan pahensi sitä, ku lääkkeistä tuli pieni päänsärky, jonka takia mä sit soitin myrkytyskeskukseen varmistaakseni, ettei mitään ikävää tapahdu ees vahingossa. Myöhemmin mä menin sinne psykipolille parantumaan, joten kerroin totuuden, ja nyt mul on sit papereis, ett oon yrittäny itsemurhaa. Että kiitti nyt sit vaan. :D (Hymiö kuitenkin, koska en usko sen vaikuttavan mun tulevaisuuden kannalta mihinkään, ja tuskin kuskaan edes koskaan noiden papereiden perään tulee kyselemään, tuskin noilla on mun papereita edes tallessa, sellaseen syrjäytymiskuiluun mä aina välillä putosin, ku okei joo, kyl on potilaalla varmaan itellään vastuu varata uusi aika peruuttamatta jääneen ajan tilalle, mut mä en jaksanu. Eikä kukaa mua sielt psykipoliltakaa sit kaivannu, joten sain olla rauhassa - sillä erotuksella, että mulla ei todellakaan ollut rauha silloin.)

Olipa kuitenkin jännää käydä läpi noit papereita. Ihan on sellainen olo, ett täytyy luopua vanhasta, mutta ku mun on niin vaikee luopua ja päästää irti, piti noi käydä kertaalleen vielä läpi. Ehkä kohta pystyn heittämään ne paperinkeräysjätteeseen, vaikka mieluummin uusiokäyttäisin noita vielä, esimerkiksi suurimmassa osassa papereita oli vielä toinen puoli aivan käyttämättä... Lienee kuitenkin aivan turhaa alkaa roudaamaan noita ympäri Suomea sen ajatuksen voimin, että enpähän ainakaan tuhlaa paperia, koska sit tuhlaan polttoainetta, omia voimia ja ties mitä. Jospa mä nyt vain TÄN KERRAN heittäisin kaiken jätteenkeräykseen, ja tulevaisuudessa varmistan, etten enää kerää tuollaista samanlaista paperikasaa. Ei oo kovin hyvä elämä tulossa, jos jo tässä alle neljännesvuosisadan eläneenä alan ottaa kauheeta syyllisyyttä mun "paperin tuhlaamisesta"! :D Tässä taas kivasti näkyy kirjoittamisprosessin tulos: oon jo päässyt päätökseen näiden roskien suhteen, ja nyt päätin, että laitan ne jätekeräykseen hyvällä omatunnolla, ja pyrin sitten tulevaisuudessa toimimaan vieläkin paremmin, eli en enää hamstraa noin paljon turhaa sälää. PISTE. (Tai jos hamstraan, lajittelen ne järkevästi jo heti aluksi.)

PS. Uskon, että kevenin vähintään kilon tän urakan myötä. :) Kesään mennessä se ois sit varmaan -5kg, koska mulla vielä tota läpikäymätöntä roinaa kuitenki on olemassa. No ei kai, melko tyytyväinen oon jo painooni. Kunhan vain saisin sen vakiintumaan... :)

*) Siksi oli parasta lukea noita psykiatrisia lausuntoja, koska sain hyvän muistutuksen, ravistelevan herätyksen siitä, miten pitkälle mä oon päässy noista ajoista... Eilen meinas taas usko loppuu, ett pystynks mä koskaan olee se ihminen, joka haluan olla. Ett oonks mä ikinä siellä, missä haluaisin olla... Mut kyl mä tuun olee! Parissa vuodessa jo tässä, joten miten mikään muukaan vois olla mahdotonta?! :D

<3

Tämä päivä

Meinasin kirjottaa kauheen pitkän ja tarkan yksityiskohtaisen selonteon siitä, mitä oon tänään tehnyt ja millaisia tunteita se on mussa herättänyt, mutta tässä vaiheessa iltaa oon jo niin väsynyt, että en jaksa. Kirjoitan vain mukavat asiat. Vaikka tänään onkin herännyt tosi paljon erilaisia tunteita, enimmäkseen kyllä mukavia, mutta alkuillasta lähtien myös niitä kurjempia, varmaan siksi, että mulla alkoi lomastressi: vapaus tehdä mitä vain haluan, mutta haluan tehdä niin montaa kivaa asiaa, vieläpä samaan aikaan, etten tiedä, mitä tekisin ensin!

* Luin eilen kotitaloustieteen erityistutkimusmenetelmien tenttiin reilut 50 sivua tutkimuskirjallisuutta, ja parasta oli, että mä ihan yllättäen innostuin lukemaan sitä iltalukemiseksi. Tai no, vielä parempaa oli se, että mä oikeasti jopa ymmärsin, mistä se teksti kertoi! :) Sen seurauksena menin tenttiin luottavaisin mielin, ja vaikka se ei ihan nappiin mennytkään, luulen, että pääsen kurssin läpi. Numeroarvosanalla ei ole mulle enää tässä vaiheessa juuri minkäänlaista merkitystä, ku oikea tenttiajankohta oli yli vuosi sitten, ja mä oon roikottanut ton sähköisen tentin tekemistä jo yli puoli vuotta rästissä. Tällä hetkellä oon vaan tosi iloinen, että sainpahan tehtyä. Ja jos en pääse läpi, voin käydä luennot uudelleen tulevana keväänä ja yrittää uudelleen sitten. Katsoin tänään luentoajat, ja ne sopii mun kalenteriin! :)

* Myös elämänkatsomustiedon luentoajat sopii mun kalenteriin, joten aion käydä sen kurssin ylimääräisenä. Saanpahan motivaatiota pysytellä Savonlinnassa enemmän kuin yhden päivän viikossa, ja viikoittainen pubivisakin sattuu sopivasti siihen väliin, kun vietän aikaani täällä. Tämä päätös tosin aiheuttaa sen, etten oo Lahdessa tai Heinolassa niin paljon, kuin olisin ehkä halunnut, mutta ei se mitään. Joku sanoi joskus, että tässä vaiheessa mun elämää mun tärkein päämäärä on vain saada tää koulu käytyä, että tulevaisuudessa pääsisin olemaan siellä, minne mun sydän jatkuvasti kaipaa.

* Kävin hetken mielijohteesta kirpputorilla ja löysin alle 9 eurolla viisi vaatetta. Pepille tulevaksi synttärilahjaksi kesäpaita, joka on valkoinen ja siinä on myös hentoa vaaleanpunaista ja oransseja palloja. Maksoi alle euron. Itselleni löysin kaikkea ihanaa, ja jokainen vaate maksoi vain kaksi euroa! Ihana sininen essu, jonka "myyntinimi" oli "60-luvun retro essu". Aivan mahtava! :D Kukkia ja helmaröyhelö! Sit _Adidaksen_ violetti huppari! Mulla on samanlainen huppari jo ennestään, mutta turkoosina. Alkuperäinen myyntihinta Savonlinnan Intersportissa 30-60 euroa, mutta mä ostin sen alennuksesta, joten en maksanut täyttä hintaa, mutta silti! Älytön löytö mun mielestä! Ja oon muutenkin kaivannu elämääni "välivärikkäitä" (violetti, oranssi, vihreä) vaatteita. Toinen överi löytö (tai siis kaikki mun tän päivän löydöt oli tosi övereitä!) oli Stockerin vihreä huppari. Kummassakaan hupparissa ei ollut mun nähdäkseni minkäänlaisia käytön jälkiä, ja ne oli tosi mukavia päällä! Sit löysin myös valko-vaaleanpunaraidallisen pitkähelmaisen trikoopaidan. Sekin on ihana! Olin, ja olen edelleen, kyllä aivan mielettömän onnellnen (ja kiitollinen) noista löydöistä!

* Leivoin piparin, että pääsisin huomenna ilmaiseksi Savonlinnasta Heinolaan. Keksin laittaa tomusokerimössön "lääkeruiskuun" (en tiedä, mikä se on oikea nimi on, mutta siis ruisku, jossa ei ole neulaa, vaan sitä käytetään esim. lapsilla yskänlääkkeen annosteluun) ja käyttää sitä tekstin ja kuvioiden pursottamisessa. Oli kyllä tosi hyvä idea! :)

* Ei se viime perjantain pianotentti mennytkään niin huonosti, kuin olin luullut! Sain musiikin numeron ja opintopisteet tänään, ja sain 3/5! Se on mulle tosi hyvin siihen nähden, että en oo about koskaan ymmärtänyt musiikista yhtään mitään (ennen yliopistoon tuloa), en oo pitänyt musiikki-oppiaineesta tippaakaan (ennen yliopistoon tuloa) ja en ollu harrastanu pianonsoittoa (ennen yliopistoon tuloa). Ennen yliopistoon tuloa osasin soittaa yhdellä kädellä Ukko-Nooan, Satu meni saunaan ja Kissanpolkan kahdella kädellä - nyt osaan vähintää 30 pianokappaletta kahdella kädellä! Ja ymmärrän nuotteja! On tosi ihanaa, kun kurssiarvosana korreloi oppimisenkokemusten kanssa. 1 tai 2 ois harmittanu, mut tuo "keskitasonumero" on mulle tosi hyvä. Jes!

Siinäpä kivat jutut. Huomenna koitan jaksaa herätä aikasin, ett saan ilmaisen bussilipun. Sit tuun kotiin nukkumaan, tai puuhastelemaan. Koitan kuitenkin pakata kaiken silleen valmiiks, ettei huomenna tarvis muuta ku laittaa tietokone kassiin ja lähtee bussipysäkille kimpsujen, kampsujen ja Siran kanssa. Mul oli ajatuksena, että oisin saanu tänään tehtyä kolme kirjallista tehtävää, ettei tarvis lomalla tehdä niitä, mutta menikin tiskaamisessa, järjestelyssä ja pakkaamisessa niin kauan, että en saanut tehtyä kuin yhden (ja senkin vain viimeistelin). No, onneks niiden tekemiseen on aikaa, toinen pitää palauttaa torstaina ja toiselle ei ole palautuspäivämäärää, mut haluaisin tehdä sen mahdollisimman pian, ku oon tehnyt jo kaikki muistiinpanot sitä varten.

Ai niin, kun tuo musiikin kurssi napsahti suoritetuksi, samalla rikkoutui 200 opintopisteen raja. Enää alle 100op jäljellä, jihuu! \o/

Parantumisdrinkki

Tän päivän paras drinkki, bonarina se, että se todennäköisesti edistää mun paranemista! :)

- Laita kattilaan 3 dl vettä. Kiehauta. Kun vesi on juuri alkamassa kiehua, kaada se mukiin. Mieluiten korkeaan ja nättiin mukiin.
- Lisää mukiin teepussi. Aika hyvää on luomuappelsiini-kookos.
- Pilko kaksi valkosipulinkynttä. Mitä pienemmät palat, sitä nopeammin ne pehmenevät herkullisiksi. Lisää mukiin.
- Poista teepussi, kun se on lionnut vedessä tarpeeksi ja lisää 1 tl hunajaa.
- Nouki ihanan herkulliset pehmeät valkosipulinpalat lusikalla suuhusi. Nams. :P
- Juo tee.
- Parane.
Maybe the bestest I've had today, and I'm having fever.

Eilen ärsytti tosi paljon, ku ruumiinlämpö poukkoili 0,5-1 astetta liian korkealla, mutta tänään olen saavuttanut kuumeen, jossa mikään ei haittaa oloa, eikä stressaa yhtään, vaik en tehnytkään niitä koulujuttuja tänään, jotka ajattelin tehdä. Latasin pari kautta How I met your motheria, ja sitä oon nyt tuijottanut jotain 400 minuuttia. :) Piti vaan tallettaa tää drinkkiresepti, ku on niin hyvää! Tai en oo ihan varma, onks hyvää, ku mun makuaisti on osittain mennyt, mut aika herkullista toi kyl vähän meinaa olla.. :P

Just so f*cking basic sh*t...

Perus(tavanlaatuista erottelua naisen ja miehen välillä. Lukekaa ja ihmetelkää.)

Mies, joka tekee valinnan elää sinkkuna koko elämänsä = poikamies
Nainen, joka tekee saman valinnan = vanhapiika

Mies, joka perustaa perheen ja keskittyy uraan = menestyjä
Nainen, joka tekee saman = huono äiti

Mies, joka perustaa perheen ja jää kotiin hoitovapaalle = unelmien mies, lapsirakas
Nainen, joka tekee saman = kotiäiti, laiska työntekijä

Mies, jolla on useita seksikumppaneita = pelimies
Nainen, jolla on sama = huora

Ja sit vielä loppukevennys:
Anonymous/Tuntematon: "Miks sul ei oo poikaystävää?"
Jonna-Konna: "Koska mä nalkutan kaikesta, en lähes koskaan jaksa laittautua, mul on viis eri ruokavalioo, joita noudatan samaan aikaan, mul on huomionkipee kissa, josta lähtee paljon karvaa, ja tykkään nukkua keskellä sänkyä, miten niin?"
A/T: "..."
J-K: "Ai niin, ja lisäks mä arvostan itseäni liikaa, enkä kelpuuta ketä tahansa."
Ja niin hän poistuu sanaakaan sanomatta. :D Olen siis hirviö.

Nauran huutonaurua. <3

Kävin Kiteellä

Onpas taas vähän jäänyt kirjoittaminen vähemmälle, ku oon pari viikkoa ollut vaan koko ajan menossa.. Tai ainaki siltä must tuntuu! :P

Ennen syyslomaa kävin vierailulla Kiteellä. Jäin edeltäväksi viikonlopuksi Savonlinnaan keräilemään voimia tulevaa koitosta varten. Ennen oon yleensä sairastunut aina tai vähintäänkin joka kerta, kun oon ollut Kiteellä, viimeistään siinä vaiheessa, ku oon istunu bussissa Savonlinnaan. Sairaus alkaa kurkkukivulla (kun en ole voinut sanoa asioita, joita olisin halunnut sanoa) ja etenee flunssaksi, jolloin olo on kurja ja tukkoinen (kaikki sanomattomat sanat jääneet mun kehoon jumiin). Tällä kertaa menikin toisin. :)

Maanantaina (14.11.) hyppäsin bussiin ja lähdin mummon luo. Olin ajatellut tekeväni aamulla kaikkia mahdollisia suojauksia ja voimaannuttavia meditaatioita, mutta unohdinkin kaikki! Bussissa koin sanoinkuvailematonta pahaa oloa, kuvotusta, oksetusta, vatsakipuja (sekä ylä- että alavatsassa), päänsärkyä, ahdistusta, surua ja pelkoa. Osa näistä tunteista ja tuntemuksista oli ollut jo ennen bussimatkaa, mutta olin hetkellisesti saanut ne poistumaan mun senhetkisestä tietoisuudesta. Bussissa en enää päässyt niitä pakoon, joten oli pakko pyytää maailmankaikkeuden hyviltä voimilta hiilausta ja apua. Mun olot helpotti heti, enhän voinut niille mitään muutakaan tehdä.

Koko Kiteen vierailu sujui mun osalta erittäin hyvin! Vaikka olin unohtanu tehdä kaikki suojaukset ja taiat, mun olo oli koko ajan tyyni, rauhallinen ja "iloinen" (ei mitenkään happyhappy, vaan silleen "basic-happy"). Vaikka mitä tapahtui, mä pysyin tasapainossa. Sain kuulla taas samoja vanhoja surullisia juttuja (erityisesti aamuisin), mutta jostain syystä en ottanut niitä itseeni (tämä on huono fraasi, mutta todellakin: ennen oon aina yrittänyt poistaa tai vähentää maailman ihmisten suruja ottamalla ne itselleni kannettavaksi, mutta eihän se niin mene! Ihminen on ehtymätön lähde...).

Parasta oli, että sain mummon pariin kertaan jopa hymyilemään, kun onnistuin kääntämään sen surullisen asian iloa tuottavaksi. Ennen matkustaminen Kiteelle on ollut mulle velvollisuus ja rasite, nyt mä odotan innolla seuraavaa reissua! <3

PS. Mulla oli sairaat alavatsakivut, mutta sain ne pelkällä ajatuksen voimalla helpottamaan (vaikka hetkittäin kipuaallot taittoi mut kaksinkerroin ja nosti tuskanhien otsalle), enkä joutunut ostamaan apteekista Buranaa! Muutamaan kertaan se ehdi käydä mielessä, ku vatsa veti kärrynpyörää ja kuroi nielun umpeen, kuin oksentamista varten. Mut sit ajattelin, että en kaipaa kaiken päälle vielä maksanvahingoittajalääkettä, vaan koitan ajatella kivun pois. Suosittelen kokeilemaan, esim. päänsärkyyn. Mulla toimii. ;)

Vähän mietin...

Ennen nukkumaanmenoa ajauduin miettimään, ja sitten päätin laittaa ajatukseni runon muotoon, koska se tuntui hyvältä, uudelta ajatukselta! :) Eihän tämä mikään runo ole, ei se voi olla, sehän on vain mun ajatuksia erilaisessa muodossa! Tuntuu pelkistetymmältä, vaikka tossa on kaikki, mitä ajattelin parissa sekunnissa.

* * * * * * * *

Todellisuus, jota elän,
on niin mielenkiintoinen ja sydäntä hellivä,
että en meinais malttaa mennä nukkumaan ollenkaan.
Viime aikojen unet kun on olleet, mitä on.

Mun unet on ollu aika ankeita viime aikoina.
Jälkeenpäin ajateltuna huvittavia,
mutta yön pimeinä tunteina
ne on herättäny vain pahoja tunteita.

Aamulla, kun herään,
tunne on päällä.
Ja vaikka yritän ajatella sitä pois,
en aina pysty.
Se jää päälle.
Ja pilaa koko päivän.

Elämässä pitää olla tasapaino.
Mulla on tasapaino,
yhä enemmän,
vihdoin!

Mutta voiko olla niin,
että kun oon päivisin täynnä onnea ja iloa,
täytyy unien olla pelkoa ja surua?

Milloin mun unet ois yhtä hyviä,
kuin joskus silloin,
kun mun todellisuus oli huono?

Vai pitääkö mun olla surullinen,
että unet ei olis niin pahoja?

* * * * * * * *

Runokokoelmaa en varmaan tuu koskaan kirjoittamaan, mut voisin kyl harkita täntyyppistä bloggaamista aina silloin tällöin fiiliksen mukaan, koska tässä oli jo aika monta mietettä, vaikka toi onkin tosi tökstöks. :) Ennen oon ajatellu, ett "jätetää runoilut, kuvailut ja muut mulle sopimattomat jutut niille, jotka niitä osaavat", mutta mitä mulle sitten jäisi? Jos mä kieltäydyn "kaikesta", jota en osaa, kuinka voisin oppia ja minkä ihmeen takia edes oon tuollasen rajoituksen päähäni asettanut?!

Haluan kirjan, johon tulostan mun blogista mulle tärkeimmät tekstit, ja haluan alkaa ottamaan valokuvia, joihin "vangitsen" (kylläpä tämä on negatiivinen sana! Synonyymia haetaan, pistä kommenttia, jos keksit!) elämän ihanuuksia!

Ihana päivä

Aivan tosi hyvä päivä ollut tänään, toisin sanottuna oon ollut iloisella mielellä, kohdannut vastoinkäymiset pää pystyssä, puhunut suoraan (sydämestä) sekä onnistunut antamaan ei-niin-hyvää palautetta yhdelle kaupalle asiallisesti. :) Tässä taas listaus, mitkä mua on ilahduttanut tänään.

+ Sira on ihana ja pehmeä.

+ Leivoin porkkanaleipää vähän aineita ja niiden suhteita muutellen, ja sain aikaiseksi tosi hyvii "sämpylöitä". :) (En tiedä, kuuluuko sämpylän määritelmään aina hiiva, vai onko olemassa hiivattomia sämpylöitä..)

+ Tein ihan hyvää kasviskastiketta (vai pataa?), mutta riisi olikin loppu, joten keitin pennepastaa (eli sain niitä makaronskujakin vähän tuhlattua!)

+ Meditoin.

+ Menin City Markettiin ostamaan Pirkka jasmiiniriisiä, ja se olikin tarjouksessa! :)

+ Pyöräilin 5km yhteen kauppaan, koska siellä voi oli euron halvempaa, kuin tavallisesti, ja luomukananmunat tarjouksessa. Voi oli loppu, ja luomukananmunatarjousta ei ollutkaan. Kysyin yhdeltä työntekijältä, joka sanoi, että ei ne oo ollu tarjouksessa eivätkä oo nytkään. Pahoittelin, että oon varmaan katsonut sitten väärin (en ois yhtää ihmetelly, vaikka olisinkin). Nappasin sitten satsuman, joka maksoi 12 senttiä, eli 10 senttiä! Sit pyöräilin takasin kotiin ja tsekkasin sen tarjouslehden. Kylläpä oli ne luomumunat sittenkin tarjouksessa, joten laitoin ystävällistä palautetta kaupalle asiasta. Aika turhaa ehkä, mutta luin ton mun palautteen taas kerran uudelleen, ja edelleen mulla on vain hyvä mieli sen kirjoittamisesta. :)

+ Eksyin tolla pyörämatkalla ja tutustuin aivan uusiin maisemiin. (Myös eilen sama homma, ku kävin noutamassa kaks kukkakulhoa Prisman takaa, ku sain kerran synttärilahjaks sellasen kulhon, ja nyt niitä oli kaksi kappaletta vaihdettavissa johonkin vauvanruokaan, joten oli "pakko" "ostaa". :) Eilen sain itseni kiinni ajatuksesta, että "kyllähän tää Savonlinna ihan hyvä paikka on, voisihan täällä ihan jopa asua". VAU! Oon _aina_ vihannut tätä, viivytellyt takaisinpaluuta, ahdistunut, kun on pitänyt palata tänne, ja kiireellä aina poistunut kaupungista, mutta viimeisen parin vuoden aikana oon pikkuhiljaa onnistunut muuttamaan mun käsitystä tästä "kaupungista, jonka kaikki liikkeet on yhden kadun varrella eikä ole edes sellasta kunnon korttelimeininkiä". Onhan tää vähän tällänen, mutta sillan toisella puolella on "ihan eri maailma"! :P

+ Huomasin, että mun lempisuklaapatukka, Suffeli, on Cittarissa ihan hyvässä tarjouksessa: 10kpl/3e (norm. 33-34snt/kpl). Melkein tekis mieli mennä ostamaan ne, mut en sit taas tiedä, että tuleeko ne tarpeeseen koskaan, koska yleensä mun tekee mieli "yhtä suklaapatukkaa" nimenomaan heräteostoksena kaupassa ollessa eikä vasta kotona. No, 3e ei ole paha. (Enemmän pelottaa se, ett vedän kaikki kerralla naamaan...) Myös Maraboun makusuklaalevyt oli tarjouksessa, 2kpl/4e. Haluaisin maistaa uutuus-Domino-Marabouta (meinasin kirjoittaa Demoni-Marabou, how cool would that be?), ja sit se mun salmiakkiMarabou on lemppari kaikist Marabouista.. Ja krokanttisuklaat. :) Mutta tuokin on taas niin turhake, että en tiedä, viittinkö ostaa. En kuitenkaa kovin usein syö mitää herkkuja täällä (hedelmät on mun herkku), ni saattais jäädä vaa kaappiin, kunnes löydän ne sattumalta.. Myös maalaissipsit oli tarjouksessa (1,99e/pss), mutta niitäkään en silleen tarvitse, joten onko järkeä ostaa näitä..? Sitä vielä pohdin. Oon vaan aika iloinen, että "mun lempparit" on tarjouksessa, mut harvemminpa noita oikeesti tulee ostettua. Nytki mul on edelleen yks Suffeli ja yks Muumi mansikkamaitosuklaa, jotka ostin monta päivää sitten, mutta en ole vieläkään himoinnut niitä niin paljon, että olisin syönyt.

+ Askartelin Veikko-peikolle ja Jalo Jalmarille 1-vuotissynttärikortit. Innolla odottelen, että pääsisin onnittelemaan ensinmainittua, lahja vielä pitäisi kyllä keksiä... O.o Myöhemmin mainittu viettää bileitä vasta marraskuussa, joten sen suhteen ei ole kiire, mutta ikävä on! Kuten myös Peppi Pepita Peppistä, mutta jo viikon päästä on enää päivä tai pari, kun näen kaikki tässä kappaleessa mainitut pienet ihanat. :) Viikon päästä (tasan) ollaan Jossun kanssa täpinöissämme Joensuussa odottelemassa PMMP:n "viimeistä keikkaa". (Meille viimeistä, jollei ne nyt jossain vaiheessa päätä laittaa setit taas pystyyn..) Sen jälkeen mulla syysloma, ja suuntana Heinola, toivottavasti jossain vaiheessa viikkoa myös Espoo ja Tuusula. :)

+ Juttelin mummon kanssa puhelimessa 12 minuuttia, ja oli tosi mukava keskustelu kyllä. :) Opin "tuntemaan" sukulaisia jopa nimeltä. :D Mummo kertoi, että siskonsa oli muuttanut uuteen asuntoon, ja siellä käyny oli jos minkä nimistä tyyppiä pyörimässä (=auttelemassa), ja olin sitten silleen, että "jaa jaa, en edes tiedä, keitä noi on". Kuulemma mummon toinen sisko, mummon siskon (vai veljen?) jotain lapsia, tai jotain.. Vähän meni ohi, mutta yhden nimen ja sukulaisstatuksen opin, mutta ei taas oo sit mitää tietoa, että kuka se käytännössä on. :D

Oon tosi tyytyväinen siihen, miten oon tänään onnistunut hillitsemään negatiivisia tunteita niiden ilmaantuessa. Tai oikeastaan en ole kovin varma, onko niitä negatiivisia tunteita edes ollut.. No aamulla oli jotain jaksamisongelmaa ja kiukkukoukkua, mutta se meni ohi, kun keskitin energioitani oikein. Ja hetkellinen "väsymys" meni ohi meditoinnilla. :)

Pieni päivitys

Tänään on ollut mielialallisesti aika kurja päivä, vaikka ei olekaan (ollut) mitään erikoista syytä tuntea itseään näin alakuloiseksi ja elämässä täydellisesti epäonnistuneeksi ihmiseksi. (Apua, ku mua alkaa naurattaa jo nyt, vaik en oo ees ehtiny aloittaa! :D)

Tässä tän päivän parhaita:

+ Koin taas kantapään kautta, miksi on mielettömän paljon parempaa olla selvin päin. Elämä on parasta huumetta! <3

+ Heräsin semivirkeänä 8.15, mutta päätin loikoilla lämpimässä pehmeydessä tuplapeittoon tiukasti kääriytyneenä keskellä sänkyä, joten nousinpa sitten vasta klo 10. :D

+ Liikunnanopettaja laittoi kannustavaa palautetta sportfoliotehtävien tekemisestä. Liikutuin suuresti, kun opettaja kertoi merkinneensä mulle telinevoimistelun tehtävät tehdyiksi, vaikka en muista ehtineeni palauttaa niitä opettajalle ennen kuin ulkoinen kovalevy hajosi ja vei ne mukanaan. Oon ne kyllä kertaalleen jo tehnyt, ja oli jotenki tosi huojentavaa, ettei tarvi enää toista kertaa kuluttaa aikaa niihin! (Miksi "kuluttaa"-sanalla tuntuu olevan niin negatiivinen sointi..? Meinasin kirjoittaa "tuhlata", koska käytän sitä "kuluttamisen" synonyyminä, mutta tajusin sen olevan vielä pahemmin negatiivisesti latautunut sana, ainakin arkikielessä..)

+ Soitin pianoa melkein 3 tuntia, ja opin soittamaan muutamat biisit jopa aika hyvin. Semiluottavaisin mielin huomenna soittamaan ne opettajalle, ja sen jälkeen ilmoittautumaan pianotenttiin! :)

+ Todella vaikea päätöksentekohetki, kun en tiennyt, jäisinkö yksin Savonlinnaan vai meenkö Lahteen kaverin synttäreitä juhlimaan vai Heinolaan kavereiden lapsukaisen ensimmäistä synttäriä juhlimaan. Siirsin "vastuun" päätöksenteosta kaverille: jos en ehdi kyydissä Heinolaan, jään tänne. No, en ehtinyt, koska mulla on huomenna koulua. Huomenna lähtis ehkä toinen kyyti joskus klo 18 aikaan. En osaa sanoa, mitä teen. Kaikki vaihtoehdot houkuttelisivat, mutta mun jaksaminen on (ollut) niin vähäistä, että taidan vain jäädä keräilemään voimia tänne ihan yksikseni. Tai siis Siran kanssa: siitäkin on varmaan mukavaa, ett/jos mä oon kotona sen kanssa. <3

+ Ruokahalu on palautumassa ennalleen. (Monen päivän mässyjen jälkeen ei ollut yhtään nälkä, vaikka masu oli "tyhjä", joten enpäs sitten syönyt! Olo oli kevyt ja yllättävän hyvä, joten miksi olisin pilannut sen syömällä jotain, jota ei tehnyt mieli syödä? Illalla "hotkin" yhden leipäpalan (meinasin kirjoittaa, että "yhden leivän", mutta sen mä söin jo toissapäivänä... Kokonaan! :D) ja myöhemmin illemmalla salaattiannoksen.

+ Oli muuten hyvää salaattia: raejuustoa + avokadoa + suolaa + pippuria + piripiriä = mössö, jonka kanssa söin kurkkua, tomaattia, tammenlehtisalaattia ja viinirypäleitä.

+ Must on tosi ihanaa, ett LIDLissä tammenlehtisalaatti maksaa vaan 1,20e! :) En voi olla ostamatta sitä aina ku käyn siellä, ja sehän on ihan hyvä ostos! Kallistahan tuo on, kuin mitä, mutta salaatiksi terveellisin vaihtoehto, ja sen takia mä mielelläni maksan siitä vähän enemmän, kuin ravitsemuksellisesti heikommasta versiosta.. Vaikka onhan ne kaikki terveellisiä toki, mutta jos mä kerta salaattia syön, ni syön sitten edes sitä "parasta"! :P

+ Vihreät viinirypäleet (500g) oli tarjouksessa, muistaakseni 1,25e, ja oli muuten tosi makeita ja hyviä! Osassa rypäleistä oli ruskeita pilkkuja, mutta ei haittaa, koska pistän ne soseeks huomenna! Ei maistu ruskeat pilkut miltään!

+ Satsuma oli iltapalaksi niin hyvää, että söin toisenkin!

+ Juttelin vanhan kaverin kanssa, ja tekis mieli ottaa seuraava kyyti Heinolaan tapaamaan sitä, mutta ehkä mä nyt pysyttelen mun päätöksessä pysyä täällä.

Meinasin kirjoittaa tohon yläpuolelle tän päivän surkeuksia, mutta en mä sit muistanut, kuin yhden! Se oli kuitenkin niin suuri surkeus, että varjosti mun koko päivää iltaan asti (kunnes juttelin Meksikon murun kanssa <3 Meiän keskustelut aina piristää mua, AINA). Ja se surkeus oli siitä, että "YHYY KU MÄ OON NIIN HUONO IHMINEN!" - Niin olenkin... aina silloin, kun mä alan miettii, mitä MUUT haluaisivat mun olevan, ja etenkin tekevän. Toki mä haluan itse tehdä samat asiat, mutta vähän hitaammalla tahdilla, kiitos. Ja mitä tohon olemiseen tulee: Olen se, mitä olen. Rauhaa ja rakkautta. <3
(Enkä tarkoita, että olen "rauhaa ja rakkautta", vaan se on toivotus kaikille rauhattomille sieluille.)

Tämä ihana ja surullinen

Halusin vielä tämän uutisen tänne laittaa, kun herkistyin:
Äiti pelasti tyttärensä syntymäpäivän koskettavalla tempauksella
Todella ikävää, että maailmassa on paljon yksinäisiä lapsia. Voi, kunpa voisin ottaa kaikkien lasten yksinäisyyden omille harteilleni. Muuttaisin metsään piiloon ja kantaisin kaikkien surut ja ikävät suurella kunnialla, JOS VAIN voisin olla varma, ettei kukaan muu koskaan enää tuntisi niitä. Toisaalta, ymmärrän myös, miksi negatiiviset (tunne)kokemukset ovat tärkeitä itse kullekin; ilman niitä ei osaisi arvostaa onnellisuutta ja sitä, kun kaikki on hyvin. Olenpas ollut kiittämätön! Voi, kunpa osaisin olla "tälläinen" (tämänhetkinen) aina!

Metsäretki / luonnon rauhaa

Vietin tänään melkein kuusi tuntia metsässä! Kahdessa erässä tosin, mutta olipas ihanaa! En ois meinannu millään malttaa lähteä kummallakaan kerralla pois sieltä, ku oli niin rauhallista ja jotenkin vaan niin hyvä olla siellä. :) Oon ollut yli viikon sairaana tässä (ei mitään vakavaa, mut jatkuva yskiminen alkaa jo kyllästyttää), mut metsässä tuntui, miten luonto paransi mua! Kirjoittelen tähän kaikkia jänniä juttuja, mitä kaikkea siellä metsässä oikein tapahtui. :D

Lähetin eilen opettajalle sähköpostia, että saisinko lähteä ruoka1-kurssilaisten mukaan sieniretkelle, ku haluaisin tutustua Savonlinnan sienimetsiin. En tiennyt täältä yhtään sienipaikkaa. Ajattelin, ett opettaja tietää kaikki hyvät mestat ja jakaa tietämystään meillekin. No, jostain kumman syystä (ei ollut autoja, pyöriä eikä vapaita metsiä!) jäätiin sitten pyörimään YLIOPISTON TAKAMETSÄÄN! Toisin sanottuna: poimin sieniä melkein takapihallani. -_- 45minuuttia haahuiltiin siinä, ja sen jälkeen siirryttiin suosiolla Talvisaloon pururadan läheisyyteen. Siellä on paremmat maisemat ja huomattavasti hiljaisempaa! (Ja paljon enemmän ruokasieniä!)

Koulun sieniretken aikana löysin enimmäkseen syömäkelvottomia sieniä. Löysin pari tattia, mut ne oli niin matosia ja rupusia, että ei niitä voinu edes harkita syövänsä. Mutta olipahan esimerkeiksi. :) Saatoin löytää pari hyvää sientä, mut luulin niitä huonoiksi sieniksi, joten laitoin ne myrkkysienilautaselle. Haha! :D En lannistunut, vaan halusin palata metsään heti kun mahdollista, eli kotona käymisen jälkeen. Olin syöny aamupalan ennen klo 11, ja seuraavan kerran söin vasta sitten, kun palasin metsästä toisen kerran... Eli aika myöhään. :>

Ensin kävin yliopiston metsässä, koska siellä olin havainnut paljon mustikoita ja puolukoita. Ei niitä kovin paljon kyllä ollut. Tylsistyin, ja potkasin sammalta, josta näkyi vähän keltaista. Ne olikin kantarelleja, jee! Kaadoin mustikat pois ja lähdin kotiin hakemaan lisää astioita. Päätin sit samalla mennä suoraan sinne Talvisaloon, koska se vaan on paljon isompi metsä, eli suurempi todennäköisyys saada jotain poimintasaalista. Siellä metsässä pyöriessä kävi mielessä, että eikö Savonlinnassa ole lainkaan mustikanpoimijoita, kun metsä oli ihan sinisenään ISOJA mustikoita, jotka kaiken lisäksi olivat vielä varsin hyviä! Keräsin mustikoita yhden ison turkkilaisjogurttipurkillisen ja yhden pienen. Pakastimeen meni kaksi puolen litran syysmustikkapussia. Puolukoita vaikutti olevan enemmän, kuin mitä niitä lopulta olikaan. Sain niitä yhteensä ehkä alle 2 dl. -_- Uus yritys syksymmällä! :)

Meinasin turhautua, kun en löytänyt kantarelleja enkä lampaankääpiä, jotka oisin tunnistanut aika varmasti. Sen sijaan löysin ruskeita sieniä. Ajattelin "noi näyttää niin hyviltä ja syötäviltä sieniltä, ett niitten on pakko olla ruokasieniä!" Keräsin niitä, vaikka en tiennyt, mikä sieni se on. Arvelin sen olevan joku rousku. Lakin alapinnalla oli maitoa/maitia, ja sehän on rouskun merkki, opin sen tänään sieniretken jälkeen, kun oli opetuskeskustelu. Koska mun puhelin toimii muutenkin niin hitaasti, oli aika turha edes yrittää Googlen kuvahakua keskellä metsää. Yritin silti. Kärsivällisyys ei riittänyt. En todellakaan halunnu tuijottaa puhelinta, kun koko metsä vain oli siinä niin, joten päätin ihan vähän rikkoa luonnon rauhaa ja soittaa eri ihmisille ja kysellä niiltä neuvoja, että pääsisin taas mahdollisimman nopeasti nauttimaan luonnosta. Yksi arveli sientä haaparouskuksi, toinen sikurirouskuksi. Mun päässä pyöri "kangasrousku", vaikka en tajunnutkaan sitä vielä silloin. Lopulta mun puhelin suostui toimimaan sen verran, että pystyin etsimään kuvahaulla "rousku", ja sieltä löytyikin kuva mun sienestä! Kotona ryöppäsin ne, silppusin, suolasin ja pakastin. Ihan vähän maistoin, että onko ne keräämisen arvoisia sieniä. Paistoin voissa sipulia ja sit lisäsin sienet ja vähän suolaa. Hyvää oli. :)

Puhelin kuitenkin sekos tuolla luonnossa. Aluks pystyin soittelee kavereille ihan ok, mut sit se ei enää yhtäkkiä antanutkaan mun soittaa äidille. En pudottanu sitä tai mitään. Mietin, että olisko siellä metsässä voinu olla niin korkeat energiat, ettei puhelin toiminu niiden vallassa. Mutta sit toisaalta mietin, että mähän kuitenkin maadotin itseäni aika huolella siellä (ja sen mukainen on olokin nyt! Rauhallinen ja tasapainoinen). Jos joku tietää tästä asiasta jotain, haluaisin kuulla pohdintoja. Itellä ei ole selitystä tälle, ei mitenkään. Miten puhelin yhtäkkiä ei toimi, kun ensin toimii ihan hyvin ja en edes tehnyt sille muuta, kuin laitoin takaisin taskuun?!

Ja toinen kysymys: Miksi rahkasammal oli värjäytynyt punaiseksi joistain kohdista, mutta sitten ihan metrin päässä se oli taas täysin vastakohta? Ts. vastaväri, normaali, vihreä. Yks arveli, että rauta muuttaisi sen väriä, mutta eikös rauta yleensä tee sellaista ruosteen ruskeaa? Se oli ihan punaherukan väristä... Ja pehmeää! Mun ois tehny mieli ottaa sitä ihanaa vihreetä sammalta mukaan, mut mitä mä sillä olisin tehny? :D Puristellu kuivaks, vai? Sammalmatto ois kyl aika kovis kylpyhuoneen (ja muiden kosteiden tilojen) jalankuivausmatoksi. :)

Sit yks erittäin jännä oli se, kun pyysin luonnolta jotain vinkkiä siitä, mistä löytäisin kantarelleja. Hetken (alle 10 sekuntia) päästä joku kovaääninen lintu (närhi? ainakin aiempien näköhavaintojen perusteella) huus ihan läheltä. Sillä hetkellä tiesin/tunsin, että kantarelleja on ihan lähellä. Kuljin rääkäisyn suuntaan, ja löysin kaksi keltavahveroa. :) Koska olin niin lumoissani kangasrouskuista ja mustikoista, en malttanut seurata muita "johdatuksia", vaan koko päivän saaliiksi jäi surkeat neljä kantarellia. :D Onneks sain niit kangasrouskuja hyvän saaliin kyl. :)

Ja huomenna uudelleen!!

Sairastumisia ja parantumisia 2

Ja tässä vielä jatkoa edelliseen tekstiin, mutta tämän voi lukea myös omana päivityksenään. Tarina minusta, eli kertomus siitä, miten minusta tuli minä.

Vaikka tää aika onkin aivan kamalaa, kun itkettää pienestäkin vastoinkäymisestä, oon sisimmässäni älyttömän onnellinen siitä, että VIHDOIN mä puhdistun ja paranen! Pääsen vääristyneiden ajatus- ja toimintamallieni syntylähteelle tarkastelemalla tuomitsematta, miksi tunnen niin kuin tunnen. Vaikka ajankohta ei olekaan paras mahdollinen, uskon ajoituksen olevan täysin oikea. Luotan siihen, että ehdin tehdä kaiken, minkä haluan ja mitä tarvitsee. Uskon, että käymällä läpi tämän, kasvan paremmaksi ihmiseksi. Ehkä pystyisin jopa olemaan tietoinen/oma itseni/läsnä/onnellinen (niin kuin itse sanan ja sen synonyymit käsitän), jonka vastakohta on epätietoinen/automaatti/surullinen/alakuloinen.

Liian kauan olin automaatilla: koko peruskoulun ajan jatkuneen koulukiusaamisen takia mun piti kehittää itselleni superkyky tietää, oliko joku mun kaveri vai ei. Käytännössä tämä tapahtui siten, että kiinnitin liian suurta huomiota negatiivisiin asioihin. Jos joku sanoi mulle pahasti, se ei ollut mun kaveri. Ei siitäkään huolimatta, että se oli koko edeltävän ajan ollut mulle mukava, kysellyt kuulumisia, auttanut koulutehtävissä, pyytänyt kaupungille, jnejne. (Okei, tämä on ehkä aika suuri kärjistys, mutta käytännössä näin.) Yksi väärä sana, ja mä en voinut enää luottaa. Siinä vaiheessa, kun en kiusaamisen takia olisi enää halunnut mennä kouluun, siitä (koulusta) tuli mulle suorittamista ja suoriutumista. Toimin täysautomaatilla. Etsin ympäristöstäni negatiivisia ajatuksiani tukevia "todisteita", ja sivuutin positiiviset ja hyvät asiat lähes täysin. Tietämättäni vahvistin koko ajan kehossani olevia ratoja (=ajatusmalleja), jotka päätyivät aina samaan: alakuloisuuteen. Lukiossa olin lähes välinpitämätön ja muodostin pinnallisia kaverisuhteita. Olisin kovasti halunnut luottaa, ja luotinkin, mutta yksi virhe, ja se oli siinä! Ei ihme, ettei mulla enää ole juurikaan lukioaikaisia ystäviä (on mulla muutama). Lukio oli suorittamista, kunnes lukion kolmannella tajusin, että "tosiaan, opiskelen vain itseäni varten", ja jostain kumman syystä kypsyin siihen, että olin opiskellut kaksitoista (12) pitkää vuotta todella tunnollisesti ja ahkerasti, saamatta siitä edes sitä kiitosta ja kunniaa, joiden vuoksi olin edes jaksanut opiskella! Okei, ala-asteella vielä olin tosi kiinnostunut, mutta yläasteella ja sen jälkeen ei todellinen oppiminen (syvä ymmärtäminen) käynyt mielessäkään. Joten en lukenut kevään kirjoituksiin yhtään. Ne menikin sitten sen mukaisesti.

Pääsin heti lukion jälkeen opiskelemaan tänne. Vieraaseen kaupunkiin vieraiden ihmisten sekaan, yksin. Kylläpäs pelotti! Mutta uskoin ja luotin, että "kyllä tää hyvin menee". Mutta koska olin aiemmin ollut automaatti, jatkoin sitä myös täällä, enhän tiennyt paremmasta. Luulin kaiken olevan hyvin. Vaan eipä ollut. Sairastuin masennukseen melkein heti syksyn alussa. (Ja mitä juuri kirjoitinkaan sairauksista...) Sairauteen, jota ei alle 100 vuotta sitten edes ollut olemassa. Syytin elämääni, syytin itseäni, syytin kaikkea, mutta en tiennyt, miten korjata asia. Jäin sairaslomalle useaan kertaan, ja makasin kotona. Keväällä piristyin vähän, kesällä oli mukavaa, ja odotin innolla koulun jatkumista seuraavana syksynä. Sinä syksynä sain yhteensä kuus (6) opintopistettä. Ne oli mun sen koko vuoden ainoat opintopisteet. Makasin taas kotona.

Pohjanoteerauslukuvuoden jälkeisenä kesänä olin hukassa pahemmin kuin koskaan. Turrutin oloa kaikella. Tein typeriä ratkaisuja. Olin tekemässä elämäni suurimman virheen, kunnes ystävä sai puhuttua mulle järkeä: mä en voinut olla ihastunut yhteen ja käyttää toista vain hyväksi sen aikaa, kunnes se yksi olisi ihastunut muhun takaisin. Ihastuin siihen toiseen. Rakastuin. Olin ymmärtänyt toisen aivan väärin! Olin suunnattoman helpottunut siitä, että en ollut ehtinyt satuttaa sitä toista. Se yksi oli ihan kiva, mutta toinen oli kivempi. Ja se tykkäs musta! <3

Uuden alun innoittamana haaveilin uudesta alusta myös koulussa. Mulla alkoi sivuaine, joka oli mun unelmien täyttymys! Sen lisäks mul oli maailman ihanin ihminen mun elämässä, "mun omana". Kauan se innostus ei kestänyt. Ylirasituin. Aloin oireilla. Olin alakuloinen ja surullinen. Olin ahdistunut ja ahdistava. Roikuin riippuvaisena. Hyi, inhottaa ajatellakin sitä aikaa. Olin niin kurja! Keväällä jäin pois koulusta, taas. Pian oli edessä ero, eihän se toinen mua voinut jaksaa, kun olin sellainen ihmishirviö. Ja SE (ero) oli yks mun elämän parhaista asioista! Se pilasi mun kesän, mutta pelasti mun elämän. (Ja edelliseen osaan viitaten: kesällä mulla oli menkat kahden viikon välein.)

Syksyllä välit parani, ja menkat meni pois tai tuli korkeintaan kerran kuussa, en ihan muista. Olin taas iloinen. Ehkä se vielä voisikin olla mun kanssa... Ei se voinut. Ei halunnut. Olipas surullinen päätös tarinalle. En halunnut sellaista loppua "kaikelle", en suostunut siihen. En halunnut velloa menetyksen aiheuttamassa surussa. Ainoa keino oli muuttua, parantua, muuttua paremmaksi. Pakotin itseni parantumaan. Olin lopettanut masennuslääkkeet edellisen lukuvuoden aikana, enkä ollut sen jälkeen halunnut niitä. En, vaikka olo oli mitä kamalin aina välillä. En halunnut palata lääkkeisiin, mutta halusin olla iloinen. Aloin muuttaa vakiintuneita ajattelutapojani. Pakotin itseni ajattelemaan positiivisemmin. Etsin jokaisesta vastoinkäymisestä jotain hyvää, edes yhden hyvän asian. Mantroiksi muodostui "ainakin opin tästä jotain" ja "onneks ei menny niin huonosti kun ois voinut mennä". Ja ne matrat toimii edelleen, btw! :)

Oi, että positiivinen ajattelu teki hyvää! Mulla oli kuukaudessa kakskyt tosi hyvää päivää, viis semihyvää/neutraalia ja vain viisi tosi huonoa päivää! Semihuonoja päiviä ei ollut siis yhtään, mutta kun huono päivä tuli, se olikin sitten kunnolla huono. Mutta ei se haitannut, koska viisi päivää verrattuna kahteenkymmeneen ei ollut mitään! Sama kun ois "normaali nainen" ja kärsisi vähän pahemmista PMS-oireista.. :D Ja se oli mun elämän paras vuosi! Olin onnellinen, en toiminut automaatilla. Tein asioita omaksi iloksi, en suorittanut. Kaikki oli hyvin, kunnes...

... tuli kesä, ja se toinen oli surullinen. Yhtäkkiä se näki mut taas. Olin onnellinen. Olin ollut koko ajan rakastunut kaikesta huolimatta, en vain pitänyt siitä minkäänlaista meteliä, enhän halunnut mennä onnen tielle. Nyt onni oli tullut mun tielle poikittain, enkä voinut kiertää. En halunnut menettää sitä onnea uudelleen, joten kävin ahneesti kiinni. Olin liian ahne: petyin, kun tajusin, että olin ollut liian hätäinen. Inhosin itseäni. Tämän lisäksi olin ottanut kesätyön, joka ei yhtään sopinut mun persoonallisuudelle. Tai sopi vähän, sillä tykkäänhän siivoamisesta. Mutta en silloin, jos sitä on pakko tehdä joka päivä niissä määrin, missä silloin. Ahdistuin. Kadotin itseni. Toimin kesän ajan automaatilla. Ilmankos en ollut ajatellut järkevästi sen toisen kannalta. Hmph (=tuhahdus).

Tuli alkusyksy, ja sain tehtyä työt. Jes, aikaa lomaan. Mihin lomaan? Join ainakin kahdet kännit yhden viikon aikana ja turrutin ja kadotin itseäni lisää. Mitä tahansa muuta, paitsi ympäröivää todellisuutta. Olin edelleen automaatilla. Koulu alkoi. Perusharjoittelu, kaikkein paras kouluun liittyvä asia tänä lukuvuonna! Oi, ihanaa elämää, olin onnellinen ja tiedostin "kaiken". Unohdin huolet ja murheet, kasasin onnellisuutta sen päälle. Piilotin käsittelemättömät asiat. Ja pisteeksi i:n päälle (tai huutomerkin viivan alle) se toinen ihastui muhun! Elämä oli täydellistä! Suurta puurtamista tuntisuunnitelmien ja opetusmateriaalien parissa, mutta silti niin palkitsevaa! En suorittanut, tein ilolla. En ollut automaatilla, olin oma itseni.

Jotain kuitenkin puuttui. En ollut niin onnellinen, kuin olin ollut edellisenä vuonna. Olin kesän aikana "onnistunut" vahvistamaan alakuloon ja surullisuuteen johtavia ratoja uudelleen. En arvannut sen olevan niin vakava asia. Sivuutin sen. Vasta viime päivinä, tupakoimattomuudesta aiheutuneiden kiukkukohtausten seurauksena oon tajunnut, mitä mun täytyy tehdä. Mun täytyy purkaa ne radat. Täytyy vahvistaa onnellisuuteen johtavat radat uudelleen. Oikaista kieroutuneet ajatus- ja toimintamallit, ja pysyä tietoisena. Olla läsnä jokaisessa hetkessä, ei elää menneessä tai tulevaisuudessa. Voittaa pelot ja olla ajattelematta niitä. Uskoa hyvään, ja siihen, että pian tää paskassa rämpiminen riittää, ja kaikki palkitsee. Tiedän, että niin tulee käymään. Tiedän myös, että en varmaankaan pysty jokaisena päivänä olemaan läsnä jokaikinen sekunti, mutta ainakin pyrin siihen. Oon jo vähän voiton puolella: viimeisen kahden viikon aikana oon pystynyt olemaan objektiivinen jopa negatiivisten tunteiden keskellä. Tunne (alakulo tai surullisuus) on "päällä", mutta pystyn olemaan samaistumatta siihen. En menetä toimintakykyä, vaan pohdin, mistä se negatiivinen tunne kumpuaa. Aina en pääse sen juurille, mutta ei haittaa! Tärkeää on, että edes joskus pääsen. Menneeseen elämään verrattuna tämäkin on jo huima saavutus!

Nyt tää tarina latistuu aika pahasti, mutta mun "runosuoni" lopetti kuljettamasta verta. Vaikka tunnen alakulon olevan jossain taustalla tälläkin hetkellä, pystyn olemaan neutraali. On rauha, levollisuus ja kiitollisuus. Sydämessä pulputtaa ilo, onnellisuus ja rakkaus, odottamassa oikeaa hetkeä ryöpytäkseen valtoimenaan muhun ja mun kautta. Ihanaa, kohta on keskiviikko, ja pääsen levittämään näitä ilosanomia siihen ympäristöön, jota viime aikoina oon tiedostamattani pilannut automaattisen toiminnan sivutuotteena. Koitan olla odottamatta sitä liikaa, koska aina on mahdollisuus siihen, että pettyy. Paitsi, jos muistaa, että kaikesta voi oppia, kaikkeen voi asennoitua positiivisesti ja kaikki tapahtuu oikeaan aikaan. Koitan muistaa.

Sairastumisia ja parantumisia 1

Hei jee, oon ollut jo viisi (5!!) päivää ilman tupakkaa! :) Olo on muuten mitä mainioin, mutta pinnalle puskeaa vanhoja kehoon säilöttyjä "unohdettuja" murheita. Oikeasti en ole unohtanut niitä, ne ovat vain olleet taka-alalla, kun en ole ehtinyt käsittelemään niitä kaiken koulutyön ohessa. Varoitus: Koko teksti on kauhean pitkä, (mutta itseni kannalta kamalan tärkeitä oivalluksia sisältävä) ja seuraavat kolme kappaletta ovat turhan tarkkoja kuvauksia ihmiskehon, tarkemmin sanottuna naisen elimistön, eritteistä! VERTA, HIKEÄ JA KYYNELEITÄ, kirjaimellisesti! Mutta "vain" kaksi kappaletta niistä on tosi kuvottavia, ainakin miesten luettavaksi.

Jos joku blogia lukeva ei ole tietoinen, mulla on siis ehkäisytikku käsivarressa. Mulla tää tikku toimii siten, että se vaan _on_ tos mun vasemmas käsivarres, ja se ei oikeastaan tee mitään, mutta en myöskään tuu raskaaks, vaikka kuinka harrastaisin mitä seksiä vain. Se ei aiheuta mielialanvaihteluita (ainakaan en ole huomannut, ja esim. e-pillerit oli mulle huomattavasti huonompi vaihtoehto) eikä vaadi minkäänlaista muistamista, eikä mitään erityistoimenpitetä paitsi että ei nyt mitään kolmenkymmenen kilon painoa ota yhden käden varaan, ihan varmuuden vuoksi.. Enkä mä kyllä varmaan jaksaisikaan. :D No mutta, se tikku tekee menkoista aika randomit, ja lyhyestä virsi kaunis: mulla tulee menkat vain silloin, kun stressaan jotain parisuhteeseen liittyvää asiaa. Voin stressata koulusta ja kodista mielin määrin, mutta se ei hetkauta mua muuten kuin ajatuksellisesti, mutta auta armias, kun tulee riita tai jokin muu epäselvyys, kuten ero tai mustasukkaisuus, ni johan vuotaa! Esimerkiksi, meil oli aika hullu ja järjetön (taas kirjaimellisesti: se oli hullu, siinä ei ollut mitään järkeä) riita noin kaks viikkoa sitten. Loukkaannuin (tahtomattani) jostain täysin turhasta, ja juuri kun olin ehtinyt toipua siitä, satoi niskaan uutta paskaa (ei todellakaan kirjaimellisesti!!), ja tilanne kärjistyi siihen, että vietettiin suurin osa yöstä eri paikoissa. Olin aika huolissani tilanteesta, koska en oikein osaa riidellä, ja pelkään lähes aina pahinta (vaikka kaikkein turhinta on pelko. Voisit, Jonna, joskus kyllä muistaa sen!). Olin suorastaan sairas. Elimistö oli ihan ylikierroksilla, ja oikein tunsin, miten negatiiviset ajatukset pakkautui pallean seuduille. Ja alle viikon päästä riidasta mulla tuli menkat. Niin älyttömän runsaat ja kivuliaat, että ei ollut pitkään aikaan olleet sellaiset! Suoraan verrannolliset riidan, ja siitä seuranneiden EPÄJOHDONMUKAISTEN ajatusten, laatuun. En meinannut kipujen takia päästä edes ylös sängystä, täytyi väkisin vängätä itsensä jalkeille, että pääsi hakemaan keittiöstä Buranan. Yleensä en edes joudu turvautumaan kipulääkkeisiin, mutta silloin oli pakko. Ja se vuoto jatkui melkein viikon ajan! (Kyllä, kerroin siitä juuri koko maailmalle, ja mua ei edes kiinnosta, mitä muut ajattelee. Ymmärrän, että ei varmaan oo kiva lukea naiseuden haasteista, mutta mä taisin varoittaa tulevasta...)

Noh, olin vähän yli viikon hyvällä mielellä, kunnes päätin jäädä viime viikonlopuksi Savonlinnaan. Keksin, että "hei, sehän on hyvä aika aloittaa tupakoinnin lopettaminen! Jos tulee ihan liialliset nikotiinivajarit, voin nyhjätä neljän seinän sisällä, eikä kenenkään tarvitse kärsiä mun kiukusta". Voi, kuinka väärässä olinkaan, onhan tietokone ja puhelin keksitty! :D Olin arvellut viimeisen tupakka-askini riittävän perjantaihin klo 12 asti, mutta kas vain, kun se loppuikin jo keskiviikkoiltana! Torstaina olin niin pohjalla, että raivosin ja riehuin, ja sain aikaan taas mehevän riidan paremman puoliskoni kanssa (ja en tarkoita nyt itseni toista puolta, vaan ihan oikeaa ihmistä). Siis voi luoja, kuinka ihminen (minä) voikaan olla niin TYPERÄ! Loukkaantua nyt mitättömästä huomautuksesta, haastaa riitaa, olla kysymättä sovussa elämisen kannalta elintärkeitä kysymyksiä ja raivota kuin mielipuoli! *FACEPALM* (jonka tein huomaamattani juurikin tässä vaiheessa kirjoittamista) Ja sen jälkeen itkeä, miten surkea ja kurja olo on. Voi kun olisin jättänyt sen riitelyn pois... No, riitelinpä kuitenkin, ja perjantai-iltana tuli kuumottavia vatsakipuja alavatsaan. Sellaisia kipuja, joita en oikein osaa kuvailla kunnolla. Ne ei melkein edes tunnu, mutta kuitenkin tuntuu "jotain kipua". Heikkoa kipua, mutta kuitenkin jatkuvaa ja häiritsevää. Arvasin, että sekopäinen riita aiheuttaa mulle taas menkat. Vaikka edellisistä ei ollut kunnolla edes kahta viikkoa! Sunnuntaina se sitten tapahtui. Ja NYT SEURAA SE "PAHIN" OSUUS: Se veri ei ollut sellaista, niin kuin menkkaveri yleensä on. Ei ollut juoksevaa, punaista, "elinvoimaista", vaan täysi vastakohta: "kokkareista" (kuukupissa näytti nestemäiseltä, mutta kaadettaessa totuus paljastui), ruskeaa, kuollutta verta. Siis TÄYSIN AJANKOHDAN MUKAISTA: VANHAA! Kirjoitinhan jo, että olen purkanut vanhoja negatiivisia muistoja samalla, kun elimistö on puhdistunut tupakan myrkystä. Mun mielestä tää veri vahvisti sen, että mä todellakin PUHDISTUN nyt. Ja paranen! Ja paranemiseen liittyen linkki, jonka heitin myös Facebookissa seuraavan saateviestin kera:

Ohhoh, miten asiapitoista. Kannattaa kyllä lukea, etenkin tuo kohta, jossa lukee "Minä en usko, että on olemassa sairautta, jota ei pystyttäisi hoitamaan. Mutta ihmisen mieli pelaa tärkeää osaa: jos ei itse usko, että pystyy paranemaan, niin todennäköisesti ei parane."
- Ihanaa, tulen parantumaan aina ja kaikesta! ♥ Lisää lätinää aiheesta blogissani kohta!
http://www.studio55.fi/hyvaolo/artikkeli.shtml/1721445/
- Lisäksi olisin halunnut kommentoida linkkiä lisää. Kertoa, mitä itse ajattelen sairauksista ja sairastamisesta. Mutta sitten ajattelin, että jotkut (ehkä sukulaiset) pitäisivät mua ihan pöpipäänä, joten päätin avautua vain täällä! :D Täältä pesee:

Mun mielestä sairaus on vain elimistön "heikko hetki", aika ennen "uutta voimaa". Näkemykseni mukaan sairastuminen johtuu siitä, että kehoa on kuormitettu jatkuvalla syötöllä liian pitkään kestäneen ajanjakson ajan. Esimerkiksi syys- ja kevätflunssan syynä voi olla ihmisen "pakonomainen tarve" suorittaa ja suoriutua, esimerkiksi koulussa tai töissä: syksy alkaa, ja syksy on luonnollisestikin ollut ahkeruuden aikaa. Sadonkorjuuta, kodin valmistelemista talvea varten ja muuta sellaista. Evoluution seurauksena ihmisen kehoon (tai energiakenttään tai kollektiiviseen mieleen) on varastoitunut tieto/muistijälki siitä, että "nyt täytyy tehdä". Sama juttu keväällä: kohta tulee kesä, täytyy tehdä asioita, että kesällä olisi aikaa rentoutua ja nauttia. Myös valon määrän lisääntyminen antaa lisää virtaa ihmiselle, minkä takia monet paahtaa menemään ylikierroksilla tajuamatta sitä edes itse! "Ei tässä mitään, oon vain niin energinen" - tuttu ajatus itsellekin. Mun tämä kevät on hyvin suorituskeskeistä, ja oon jo meinannut sairastuakin, mutta onneksi uskon, että pysyn kaikesta huolimatta terveenä, ja pyrin työn vastapainoksi nauttimaan myös vapaa-ajasta (+ nautin toki myös työstä, uskokaa tai älkää!).

Mitä en vielä viikko sitten tiennyt, on se, että koko ajan huomaamattani olen ollut sairas, se ei vain näy kehossa erityisemmin. Se näkyy ajatuksissa ja toiminnassa, ja tää tupakoimattomuus on vain pahentanut sitä sairautta. Tai oikeastaan ei ole: aiemmin en vain ole huomannut sairastavani mitään, kun on koko ajan täytynyt olla menossa, ja jos joskus on ollut liian hektistä, viiden minuutin tupakkatauko missä tahansa välissä on korjannut asian. Kunnes ajatus siitä, että "haluan tupakasta eroon", on vahvistunut niin paljon, että edes tupakkatauko ei ole auttanut. Rauhallisuuden ja levollisuuden saavuttaminen entiseen tapaan, kessulla, ei enää onnistunut. Sen sijaan saatoin saada päänsäryn tai suuremman "vitutuksen". Oli pakko tehdä jotain. Siksi päätin yrittää lopettamista nyt, vaikka elämäntilanne (kiirekiirekiire!) ei ehkä ole mitä parhain juuri tällä hetkellä. En kuitenkaan voinut jatkaa keuhkojeni savustamista, koska se ei tuntunut enää hyvältä. Ja palaan taas asiaan: tupakoimattomuus on nostanut pintaan kiukkua, jolle ei ole nähtävissä mitään järkevää (tai edes järjetöntä) syytä. Itken ja valitan, vaikka ei ole syytä. Yleensä kaava on tämä: olen surullinen ja alakuloinen, mutta en tajua sitä ennen kuin kohtaan vastoinkäymisen, joka voi olla jokin aivan pikkujuttu, josta sitten alan parkumaan kuin viimeistä päivää, ja luulen, että tulin surulliseksi siitä asiasta. Itkun hieman laannuttua tajuan, että en todellakaan voi ottaa itseeni siitä asiasta, ja ymmärrän, että TUNNE oli ennen ASIAA, eikä niin, että asia olisi aiheuttanut tunteen. Tästä päädyin johtopäätökseen, että tunne on ensin taustalla, mutta huomaan sen vasta, kun tunne voimistuu asian, yleensä epäonnistumisen tai muun sellaisen, takia. Miksi sitten tunne on "päällä", vaikka ei ole syytä? SIKSI, ETTÄ PUHDISTUN! Nikotiini on jo kadonnut elimistöstä, terva nousee liman mukana keuhkoista nieluun, josta sitten yskin sen valkoiselle hangelle (tai lavuaariin) ruskeina möntteinä, HYI! Veri vuotaa alakautta, ja pitkään kehoon varastoituneena olleet tunteet nousevat energiakehon pintaan. Joku voisi sanoa, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta niin kauan, kuin itse uskon tähän, näin tapahtuu. (Kuten lääkärikin ylemmässä linkissä toteaa, ihminen ei parannu, jollei usko siihen, ja tämän lausahduksen voisi viedä vielä pitemmälle "ihmiselle tapahtuu siten, kuin hän uskoo". Ja niinhän se on: uskomuksemme vaikuttavat elämäämme siten, että luomme itse elämämme uskomustemme pohjalta.)

(jatkuu seuraavassa osassa)

Hyvät ja huonot asiat.

Tän aamun tunneskaala oli kyl jotain melkein sanoinkuvailematonta, mutta yritän silti:

Heräsin aamuviideltä ensimmäisen kerran, enkä puoleen tuntiin meinannut saada unta. Kuitenkin nukahdin, ja seuraavan kerran heräsin 8.20 herätyskelloon. Peiton alla oli niin kovin lämmintä ja olin nähnyt ihan jännää unta, joten päätin torkuttaa hetken. Nukahdin heti ja heräsin 8.30. Nousin ehkä 8.35, että ehtisin ajoissa sairaalalle, eikä tarvitsisi edes kävellä normaalia ripeämmin.

Sairaalalla kuulin, että mun aika on peruttu, mutta mulle ei ollu ilmoitettu siitä. Ei edes mitään tuntemattomista numeroista tulleita puheluyrityksiä tai mitään. Hieman tympäisi, että olin "turhaan" herännyt ja kävellyt sinne, mutta sitten ajattelin, ettei pieni (hyöty)liikunta pahaa tee, ja ainakin olen jo hereillä ja saan ehkä jotain jopa aikaiseksi tänä aamuna ennen kielitiedon demoa (klo 12). Sairaalalta päätin lähteä kauppaan. Mietin, käynkö kodin kautta hakemassa pulkan, ettei tarvitsisi kantaa kasseja käsissä, mutta tulin siihen tulokseen, että "en mä paljon sieltä osta". Kuinka väärässä olinkaan!!

City Marketissa oli liian hyviä tarjouksia, jotta oisin voinut olla hyödyntämättä niitä! Kissanruokaa 2pkt/7e, kaalin kilohinta 0,49e, 6 kiiviä eurolla, ja mikä ehkä parasta: jälkiuuniviipaleet 2,39e/pkt (normaalisti 2,6e)!! Otin sit enempiä ajattelematta kolme pakettia leipää. :) Kaksi laitoin pakastimeen, ja kolmannen vien mukanani Lahteen, ja pakastan siellä. Päärynöiden kilohinta oli myös pudotettu alle kahden euron, joten otin myös niitä. 6 päärynää maksoi tasan 5e, mikä ei sittenkään ollut niin halpaa, kuin ajattelin. (Ja nyt iski pieni epäilys siitä, oliko kilohinta sittenkään alle kahden euron... Viimeks ostin päärynäni S-marketista, ku siellä ne olivat selkeästi halvempia kuin Cittarissa.) Lisäksi löysin vihdoin Pirkka-kookosmaidon sijainnin, tosin kysyin joltain harjoittelijan näköiseltä hyllyntäyttäjäpojalta apua, kun se sattui olemaan sopivasti purkamassa omia kuormiaan siinä eläinruokaosastolla.

Ostokset painoi aika hitosti, ja kaduin koko matkan sitä, etten malttanut jättää painavempia ostoksia toiseen kertaan. Toisaalta tiedostin myös sen, että en välttämättä tällä viikolla käy uudelleen kaupassa, joten parempi oli ostaa kaikki nyt, niin onpahan sitten valmiina ensi viikolla, kun palaan taas viikonlopun jälkeen tänne. Hartiat tuli tosi kipeiksi, ja kädet meinasivat kuolla matkalle. Mutta ainakin tiedän nyt, että kissanruuat on alennuksessa koko kuun, ja mulla on siis hyvin aikaa käydä hamstraamassa niitä, että ne riittää siihen asti, kunnes tulee uusi kissanruokatarjous. :D

Kotona luin sähköpostin, ennen kuin purin edes ostoksia kauppakasseista kaappeihin. Opettaja oli laittanut muistutusviestin, että "luento on 10.00-17.30". Jotenkin kadotin kaiken järjen ja "masennuin", kun en pääsekään mielenkiintoiselle luennolle (kreikkalainen kertoo meille kreikkalaisesta ruokakulttuurista). Lähetin opettajalle sähköpostia, että en tiennyt luennon olevan noin pitkä, ja koska en ole syönyt aamupalaa vielä, en pääse klo 10ksi, ja sen jälkeen mulla on muita tunteja, ja pääsisin vasta klo 16 luennolle. Opettaja pahoitteli puolen tunnin päästä, että olikin laittanut väärän ajan, ja että oikea aika on aiemmin sovittu klo 16.00-17.30! Huh helpotusta! Melkein ehdin jo pilaamaan koko aamuni sillä, että petyin niin raskaasti, kun luulin, etten pääsisi luennolle.

<-- En ihan ymmärrä, miks annan ulkoisten asioiden järkyttää mun tasapainoa ja hyvää mieltä tuolla tavalla, ja miksen muista järjenkäyttöä ollenkaan, jos jokin asia ei mene niin, kuin olen suunnitellut tai kuvittelen. Toisaalta, mun mieltäni vähän liikutti myös se, kun eräs rakas kaupassa ollessani soitti laivan hytistä, etteivät he pääse takaisin kotiin, koska kaikki rahat on jo kulutettu. Minulle tuli pieni paniikki siitä, että ehdinkö siirtää rahaa tarpeeksi nopeasti, kun luulin, että niillä olisi kiire. Enkä siinä mielenhäiriössä hoksannut kysyä, moneen mennessä ne rahat pitäisi olla perillä. Ja sit kun kotona aloin hoitaa tätä asiaa, en saanut yhteyttä heihin enää, mikä ärsytti entistä enemmän. Ihan kuin mun muka pitäisi olla koko ajan valmiustilassa muita ihmisiä varten. Lopulta asiat kuitenkin meni hyvin, ja sen jälkeen tuo luentosekoomuskin tuli selvitettyä, ja kaikki on hyvin.

Tein vielä hyvää hedelmäsosettakin, jonka kanssa maistuu tavallista paremmalta maistuva turkkilainen jukurtti:
2 banaania, 2 kiiviä, 1 päärynä (ei ole ehtinyt pehmenemään, mutta jos laittaa pehmeän päärynän, tulee soseesta vähän "vetisempää" (mehukkaampaa!)), vähän jäisiä puolukoita. Kaikki sauvasekoittimella soseeksi, ja syödään jukurtin kanssa. Tosi hyvää, etenkin kun jättää soseen "kiereiseksi" jukurtin sekaan, eikä sekoita tasaiseksi. :)

Elämäni mielenkiintoisin...

... bussimatka eilen! :D

Taustatietoja:
Luen parhaillaan Eckhart Tollen Läsnäolon voima-kirjaa, jota Eve suositteli mulle. Kirjassa kehoitettiin kiinnittämään huomiota mielen tuottamiin ajatuksiin ja emootioihin. Ja minähän tein niin, koska en bussimatkalle (Lahti-Savonlinna) parempaakaan tekemistä keksinyt, paitsi menneisyyden muistelu ja tulevaisuudesta haaveilu, joita en voinut harrastaa, koska kaipasin rauhaa. Ja vaikka muistelu ja haaveilu hetkellisen rauhan toisikin, ei se kestä kovin kauan, joten pysyttelin nyt-hetkessä. En myöskään koko matkaa voinut lukea, koska pitkään liikkuvassa kulkuneuvossa lukeminen tekee huonoa, joten oli pakko keksiä tekemistä. Ja mikäs olisi sen parempaa tekemistä kuin oleminen!

Varsinainen tarina:
Aloitin bussimatkan lukemalla kirjaa ja kuuntelemalla musiikkia. Mp3-soittimesta tuntui tulevain VAIN hyviä biisejä, vaikka yleensä joudun selaamaan kauheen kauan, kunnes tulee jotain, jota jaksaisin kuunnella. Hyvän kirjan ja hyvien biisien takia aluksi oli vähän hankala keskittyä kirjaan ja musiikkiin samaan aikaan.

Kun bussi saapui Heinolaan, mieleni täyttyi surusta, kaihosta, ahdistuksesta. Hätkähdin heti, koska moiseen surumieleen ei ollut minkäänlaista syytä. Tuijotin ulos pimeyteen ja mieleni heitti ilmoille ajatuksen "Heinola on kyl kaunis". Seuraavaksi nauroin itselleni pääni sisällä tilanteen absurdiutta: ulkona on pilkkopimeää, eli ei nähnyt kyllä varsin mitään siellä, ja ainoa ajatus, jonka saan muodostettua, on tollanen!

Kun päätä alkoi särkeä liikaa, sammutin musiikin ja lopetin lukemisen. Alkoi olla jo nälkä, ei ollut hyvä pahentaa bussimatkaa aiheuttamalla vielä pahoinvointiakin. Kun Sira huomasi, miten alan aktiivisesti tarkkailla läsnäolevaa hetkeä, se alkoi heti huutelemaan häkistä, että haluaisi pois. Ja minähän päästin sen pois. Ensin se tuli istuskelemaan mun viereen (vasemmalle ikkunapaikalle). Myöhemmin Sira siirtyi oikealle ikkunapaikalle ja minä oikealle käytäväpaikalle. Huomasin, että onkin aika letkee asento siinä: nojaa selkää käsinojaan ja laittaa varpaat ikkunalle. Tarvitsee vain paksut villasukat, ettei palele, koska...

... bussimatkalla mieleeni nousi myös epätoivoinen kysymys: "Miksi, OI MIKSI bussimatkalla alkaa AINA palella?!" Kun nousee bussiin, bussissa on lämmin. Voi ottaa takin lisäksi yhden ylimääräisen paidan pois päältä, ehkä jopa kaksi. Kun matkaa on kulunut ehkä tunti, alkaa pikkuhiljaa palella. Seuraavan puoli tuntia harkitsee paidan pukemista, ja lopulta se on tehtävä. Mutta kun matkaa on kulunut vähän yli kaksi tuntia, ei se paita enää riitäkään! Kahden ja puolen tunnin kohdalla alkaa harkita vakavasti takin ja muiden ulkovaatteiden päällelaittamista, ja kolmen tunnin kohdalla katuu, ettei pakannut peittoa mukaan/käsimatkatavaroihin.

Jossain vaiheessa matkaa tajusin, että maailmassa on "niin paljon elämää, jota voisin oppia". Mikä innostus! :D

Ja taas mieli heitti ajatuksen mulle: "Mua ärsyttää, ku ihmiset jättää paikkavalot päälle lähtiessään bussista."
- VÄÄRIN! Mitä ihmettä? Mua ei todellakaan kyl ärsytä se. Mun mielestä se on vaan hölmöä, että jotkut ihmiset jättää sen valon päälle. Eikö kotoakin lähtiessä sammuteta valot? Eikö se säästäisi energiaa, jos sen sammuttaisi? Mun olis tehny mieli käydä sammuttamas kaikki turhat valot, mut en sit jaksanut, ku aiheutimme Siran kanssa muutenkin pahennusta bussissa, ku se jutteli mulle niin paljon, että ei oo tosikaan..!

Kun luin kirjaa, alkoi mielessä pyöriä jostain syystä PMMP:n Tässä elämä on-biisi. Kelasin biisin mielessäni, ja tuntui, kuin oisin oivaltanut sen uudella tavalla! :) Myös Palefacen Miten historiaa luetaan? -kertosäe pyöri päässä.

Mut aika siisti juttu oli se, että opin käyttämään bussininstuimen jalkatelinettä! :D Ekaks lonksutin sitä vähän, ku joku oli laittanut sen mulle hyvin, mutta mä vahingossa laitoin sen taas löysäksi. Hetken ruksuteltua hoksasin, miten se lukitaan sopivalle korkeudelle! Käsinojaa en vielä handlaa, kuten en sitäkään, miten selkänojaa nostetaan tai lasketaan. Puhumattakaan bussin vessan ovesta! :D Aina on varaa oppia uutta. :)

Lisätarina:
Heräsin EILEN aamulla klo 11 aikaan. Kun kello oli vähän yli 12, aloin ahdistua, kun en ollut löytänyt mitään hyviä lähteitä mun kandityötä varten. Itkinkin, mutta sitten tapahtui käännekohta. Palasin siihen hetkeen, jossa olin ja elin, ja totesin "mä EN VOI tälle asialle juuri NYT mitään, joten mun on turha edes ajatella tätä". Kaikki kurjat mielet ja kyyneleet katos kuin taikaiskusta, ja olo muuttui levolliseksi ja rauhalliseksi. Joku voisi ottaa pientä paniikkia siitä, että perjantaina pit(äis)i palauttaa viiden sivun lähdemateriaaliteksti, johon ei ole löytänyt vielä yhtäkään lähdettä eikä näin ollen ole edes aloittanut koko hommaa. TÄNÄÄN sain kuulla, että mun täytyy palauttaa se lähdemateriaalijuttu vasta joulukuun alussa, joten ei hätiä mitiä! :) Kaipaan pientä loikoilua, kun näin niin levottomia unia. Katsonpa elokuvan. Lukekaa toi kirja. :)

Eilinen...

... oli monella tapaa oikein kiva päivä! Ei tietenkään yhtä kiva päivä, kuin mun synttäripäivä (klo 17 alkaen), mutta älyttömän paljon ilon aiheita sisältävä! :)

Ensinnäkin, heräsin aamulla klo 9.45 herätyskelloon, vaikka olin mennyt ajoissa nukkumaan. Herätys oli vain sitä varten, että jos en muka oikeasti heräisi aiemmin, niin en ainakaan nuku pommiin. :) Kun kipeänä nukkuu välillä niin hyvin ja pitkään, että sellainen riski olisi voinut olla mahdollinen.

Klo 11.30 jälkeen raahauduin tuohon bussipysäkille alle 100m päähän. Tämä on erityisen tärkeä asia, koska olin hyvin ilahtunut siitä, ettei mun tarvinnut kävellä tuonne ison tien varteen hajottamaan muutenkin herkkiä korviani (autot ja rekat huristelee siel paljon enemmän, kuin tässä "pikkutiellä"). Aurinko paistoi, kun odotin bussia. :)

Vähän klo 12 jälkeen olin sen peruskoulun huudeilla, jossa teen perusharjoittelun (ymmärrän tämän lauseen olevan vääränlainen, mutta en jaksa vielä vaivata aivosolujani pohtiakseni sitä, miten saan relatiivipronominin sanan "peruskoulu" jälkeen). Juttelin ohjaavan opettajan kanssa tuntisuunnitelmistani, ja hän kehui ideoitani hyviksi ja kiitteli hyvin suunnitellusta työstä. Ilahdutti todella paljon, koska oon kuitenkin ollut kipeänä tämän koko viikon, joten jaksaminen ei ole ollut sitä parasta, mutta parhaani olen kuitenkin noiden suunnitelmien kanssa tehnyt. :)

Sitten lähdin bussilla takaisin tännepäin. Hyppäsin linkkuasemalla pois kyydistä, ja kävin tilaamassa uuden piilolinssierän. Kysyin, että olisiko heillä ilmainen näöntarkastus, mutta koska ei ollut, sanoin, että tulen sitten terveysmessupäivänä uudelleen (silloin on aina ilmaista). Mies kuitenkin sanoi, että tokihan hän nyt yhdet silmät voi nopeasti katsoa, ja niinpä sain ilmaisen näöntarkastuksen. :)
Sen jälkeen kävin Sokoksessa ostamassa 2 tölkkiä Rainbow'n luomutomaattimurskaa ja 2 tölkkiä chilitonnikalaa. Tein toissa päivänä siitä tomaattimurskasta niin hyvää tomaattikeittoa, että voisin alkaa tekemään sitä useamminkin! :)

Sokoksesta liikuin Lindexille. Pyörin ikuisuudelta tuntuvan ajan siellä alusvaateosastolla, koska en vain löytänyt sellaisia alushousuja, kuin olisin halunnut! Suurin osa alushousuista oli jotain hemmetin naruhässäköitä. Ei kiitos! Siksi mä alushousuostoksille alunperin jouduin lähtemäänkin, kun omassa kaapissa oli jäljellä enää ne narusetit, ku oon ollu vähän laiska pesee pyykkiä... No en oo ollu laiska, mut ku ei viitsis vajaita koneellisia pestä. Ja sit jos ois laittanu tummat ja punaiset samaan, olisi siitä tullut 1,5 koneellista, eikä siinäkään taas ollut järkeä, joten ehdin käyttää kaikki täällä olevat alushousut (koska unohdin jotain hyviä Heinolaan). Mutta palatakseni Lindexiin: silmäni vaurioituvat ehkä iäksi! Neonpinkit ja neonturkoosit pitsihirvitykset sokaisi mun silmät! Sit oli sellasia, joissa oli etupuolella kangasta ja takapuolella pelkkää pitsiä! Siis kuka sellaisia haluaa käyttää?!? Ne oli aivan saakelin rumat, rumemmat, ku yhdetkään muut alushousut siellä, vaikka kaikki oli niin rumia, etten voinut ostaa sieltä mitään! Ei todellakaan ollut mitään "basic mustien alushousujen telinettä", vaan "riemunkirjavia" (paitsi, ettei niissä ollut riemua, vaan ne oli epäharmonisia väriyhdistelmiä) pöksyjä! Lopulta löysin YHDET alushousut, jotka olisin voinut ostaa, mutta koska Lindexiltä ei kannata ostaa alushousuja, jos ei osta samantien 3 kpl (osta 3, maksa 2), ja koska ne ei ollut niin hienot, että olisin halunnut ostaa kolmet samanlaiset, jätin ne kauppaan ja siirryin Seppälään.

Seppälässä huomioni kiinnittyi ensimmäiseksi aletelineisiin, ja löysin sieltä vaaleanruskean hameen vitosella, sellaisen, jollaisia mulla on jo kaksi: vihreä ja turkoosi. :D Alusvaateosastolla taas tuskastuin. Ei mitään kunnollisia, paitsi sellaiset "perusalushousut", mutta ne oli harmaat, ja mä en oikein innostunu niistä. Mul on jo yhdet tai kahdet harmaat alushousut, ja ne on jo liikaa. (Okei, täs vaihees alan miettii, ett miks ees höpötän blogiin tätä alusvaatejuttua, mut kai mun täytyy loppuun asti kertoa, ku kert alotinkin..) Mut sit löysin niiden harmaiden vierestä hienoja mustia, ja just sitä pehmeää puuvillaa, jota halusinkin! (Piti sekin mainita, ett suurin osa alushousujen materiaaleista oli jotain ihmeellistä "kiiltokangasta", joka etenkin talvisina päivinä voi tuntua hyvin viileältä mun muutenkin helposti jäätyvää pyrstöä vasten...) Mutta koska niitä oli S-koossa vain kahdet, jouduin ottaa yhdet tollaset perseenviilentäjäpöksyt. Koska Seppälässäkin oli "ota kolme, maksa kaksi"-tarjous alusvaatteissa. Ja koska äiti ei vastannut puhelimeen, kun olisin kysynyt mun rintaliivikokoa (kyllä, äitihän sen tietää! :D Siksi, että jätin mun ainoat hyvät rintsikat Heinolaan, koska eräs nimeltä mainitsematon hassu onnistui rikkomaan sen olkaimen, kun pyysin häntä kiristämään sitä.). Muuten olisin jättäny ne kolmannet pöksyt kauppaan ja ostanu rintsikat, mutta katsellaan sitä sitten myöhemmin. Ihan hyvin viel toistaseks pärjään noilla, mitä mulla on.

Myöhemmin illalla kysyin hyvältä miespuoliselta ystävältäni (M27), että ihanko tosissaan miehet tykkää jostain neonpinkeistä ja neonturkooseista alushousuista, joiden etupuoli on kangasta ja takapuoli pitsiä. Hän vastasi: "En tiedä ketään miestä, joka innostuisi "seksikkäistä" alushousuista." Tästä seurasi hullua huutonaurua omalta osaltani, koska naisten alushousut on suunniteltu juuri sitä ajatusta silmällä pitäen, että "miehet tykkää", ja sit niistä epämukavista hepenistä joutuu maksaa älyttömästi! Onneksi en ole sortunut näihin juttuihin. :D Ainakaan kovin usein... :D (Ja omaksi puolustuksekseni haluan sanoa, että äärimmäiseen epämukavuuteen en ole ryhtynyt, ja oon onnistunut tekemään niin hyviä valintoja, että positiivista palautetta on tullut..!) Ja tämä on tämän tekstin hyvä ajatus: Huomio hyvät naiset, olette häikäilemättömän mainonnan uhreja! Älkää uskoko kaikkea, mitä sanotaan. Miehet lopulta ihastuvat kuitenkin niihin, jotka viihtyvät omissa vaatteissaan, ja naru perseessä voi hiertää, joten kannattaa ajatella järjellä... Ja sit tälleen btw: älkää v***u nostako niit narujanne korviin, ku se on aivan helvetin ruman näköistä! Myös miesten mielestä, mutta ne ajattelevat "hei, toihan heruttaa, se varmaan antais, jos veisin sen meille jatkoille". Miettikääpä sitä.

Seppälän jälkeen Cittariin, ja sieltä kotiin. Ostin Mr. Muscle-viemärinavaajaa, ku mun suihkun lattiakaivo oli ihan tukkeutunut kissanhiekasta. :( Olin keväällä pessyt lattian Siran potkimista hiekoista ja huuhdellut kaiken vaan sinne lattiakaivoon, enkä tietenkään tajunnut, että kuivuessaan se hiekka jumittuu aika helvetin tiukasti siihen, mihin se sattuu jäämään. Tuntui pahalta heittää sinne tuollaista myrkkyä, mutta vielä pahemmalta olisi tuntunut, jos olisi joutunut kutsumaan jonkun putkimiehen tänne! Päivän paras asia oli siis tää lattiakaivon avautuminen, koska se on ollut mieleni taustalla pienenä huolen aiheuttajana jo muutaman viikon. :)

Sit illalla tein todella hyvää punajuurikeittoa, mutta taidan tehdä viime päivien ruuista oman päivityksensä... Tässä on muutenkin jo aika paljon "asiaa", tai ainakin tekstiä. ;)

Kolmas tänään

Haluaisin kertoa jollekin, mutta ei ole ketään, kelle nyt kertoisin, joten valutan tänne, jotta voin taas keskittyä oleelliseen.

MUA NAKERTAA se, että en vieläkään osaa soittaa pianoa/synaa niin hyvin, että kehtaisin mennä yrittämään pianotenttiä. Harmittaa myös se, että pianotunnit on mun osalta ohi, enkä siis pääse enää juurikaan kehittymäänkään, vaan jos haluan jotain oppia, täytyy se tehdä täysin itsenäisesti. Ilman apua, neuvoja, palautetta, kannustusta tai muuta.

MUA ILAHDUTTAA, että kun valitsin Heinolassa kirjaston kirjoja, jotka otan mukaani Savonlinnaan, otin Paulo Coelhon kirjoista sekä Alkemistin että Pyhiinvaeltajan! Ajattelin aloittaa Alkemistista, mutta kun ymmärsin, että Pyhiinvaeltaja on ilmestynyt aiemmin, päätin aloittaa siitä. Ihan vain sen takia, että kirjailija on saattanut kehittyä kirjojen kirjoittamisen välillä, jolloin kaikki kirjailijan ajatukset olisi saattanut kokea taantuman mun päässä. (En tiedä, tajuuks kukaan, mitä haen tällä, mut arvatkaa mitä: IHAN SAMA!) Hyvä, että otin Pyhiinvaeltajankin mukaan, koska jos en olisi ottanut, olisi pitänyt odottaa viikko, että pääsen taas lukemaan Coelhoa. (Yksitoista minuuttia oli kans hyvä, btw. Tosin en tiedä, oliks hyvä vai huono asia, ett pystyin samaistumaan Mariaan joissain kohdissa...)

MUA HELPOTTAA, että kun lainasin Richard Carlsonin Älä hikeenny raha-asioista -kirjan, mun raha-asiat alkoi heti menee paremmin! Vaikka mulla ei olekaan juurikaan rahaa, oon selvinnyt hyvin. :) Ensin mua ahdisti kovasti ja oli kauhean turvaton olo. Luin kirjan ja päätin, että en huolehdi vaan annan asioiden hoitua omalla painollaan. Se oli ensimmäinen askel, jota seurasi se, että yhtäkkiä kovin moni olikin maksamassa mulle velkojaan takaisin. :) Lisäksi olisin saanut myös muutaman kympin lainan, jos olisin ottanut sen vastaan, mutta koin, että en tarvinnut. Kummasti kyllä moni ihminen pyysi multa lainaa juuri kesken pahimman köyhyyden! Parin päivän sisällä ainakin 5 henkilöä, joille jokaiselle jouduin sanomaan, että valitettavasti en pysty. Mutta olipa virkistävää kieltäytyä jostain! Huomasin, että todellakin myönnyn aina liian helposti auttamaan muita, ja sit ihmettelen itku silmässä, ku voimat ei riitä omiin juttuihin. :/ Mut tän rahapulan ansiosta opin, että tästä lähtien merkitsen aina heti, kun joku ottaa multa rahaa lainaan, ja pidän huolen siitä, että porukka maksaa ne myös takaisin. Lisäksi aion opetella säästäväisyyttä ja pienemmällä rahalla pärjäämistä. :) Odotan jo innolla, ett saan opintotukea ja otan opintolainan, että pääsen kokeilemaan käytännössäkin, eikä vain ajatuksen tasolla. :P

Ensi lauantaina on Hartolan markkinat. Meen jo perjantaina mummolaan ja poimin viimeset punaviinimarjat sieltäkin. :) Tein 500g marjoista "sorbettia" ja suunnilleen saman verran laitoin marjapiirakan täytteeksi. Otin pohjaohjeen ruoka1-kurssin kirjasta, mut sovelsin sitä aika huolella. Saa nyt nähdä, mitä tosta tulee. Koska marjat on aika happamia, saatoin ehkä vähän liioitella sokerin kanssa.. Ja taikinaa oli ihan liikaa, mut ainaki se pohja maistuu sit hyvältä.

http://www.youtube.com/watch?v=7nk0yKu1kLs

Ihan sama, ihan sama!

Toivottavasti sain purettua pahimmat turhaumat (syna..), ja voin yrittää soittamista uudelleen. Koetan soittaa joka päivä vähintään 30min, jotta sormet tottuisi taas liikkumaan koskettimilla ja en joutuisi pettymään pianotentissä! :) Jännittää muutenkin koko ajatus siitä, mut yritän positiivisilla mielikuvilla saada pelkoja hälvennettyä... :> Btw, seuraavaksi opettelen soittaa Raparperin alla! :)

Omenahilloa...

Tylsistyttää! Ei pitäisi koskaan tehdä mitään, mihin ei ole OIKEA(nlaist)A motivaatiota! Aloin tekee tääl mutsil omenahilloa, kun yleinen "järkevä" mielipide oli, että ei ole järkeä roudata kassillista omenoita Savonlinnaan bussissa, kun suurin osa siitä kassin sisällöstä menisi kuitenkin kompostiin ja matkatavaroita on muutenkin niin paljon, ettei kaikkea saa vietyä... No, tähän yleiseen "järkevään" mielipiteeseen nojautuen aloitin omenahillon valmistuksen:

Ota esille valmistusvälineet. Tyhjä turkkilainen jukurttipurkki täyteen vettä, siinä huuhdotaan omenat. Toiseen tyhjään jukurttipurkkiin menee biojätteet. Kuorimaveitsellä kuoren huonot kohdat pois. Toisella veitsellä (tai omenaporalla!) omena halki ja siemenet, kanta yms pois. LAITA OMENAN PALAT LILLUMAAN KYLMÄÄN VETEEN, JOTTA NE EIVÄT MENE RUSKEIKSI. Itse en muistanut tätä, ja sain aikaiseksi ruskeaa raakaomenahilloa, ei kovin herkullisen näköistä. -_- "Huonot" työvälineet sekoitti mun pään niin, etten kyennyt edes itse ratkaisemaan tätä ongelmaa! Äidillä ei ole omenaporaa, kasari on liian matala ja sauvasekoitin huonotehoinen. Niinpä sitten roiskutin kuumat omenamössöt päälleni. Jouduin laittamaan kattilaan vettä pohjalle ja keittämään omenoita, että menisi soseeksi. Jos olisin tehnyt kaiken kotona Savonlinnassa, olisin laittanut kaikki omenat ensin veteen lillumaan, kaatanut veden pois, kun kaikki omenat on pilkottu, ja soseuttanut siinä, pistänyt pussiin ja pakastanut. Raakahillo on kuitenkin aika hurjan paljon parempaa, kuin keitetty sokerihillo, yäk. En aio edes laittaa sokeria tohon! Myös pieni "kiire"/epätietoisuus (kohta/kohta Savonlinnaan!?!) vei motivaatiota. Sekä "ahtaat" työskentelytilat, eli kun tuossa yhden täynnä olevan tiskialtaan yläpuolella toimin... En nauttinut yhtään, vaikka eri ajankohdassa olisin saanut tosta älyttömän mielihyvän! :(

Muista tämä. Oikea motivaatio.

Epäonnesta onneen

Viimeiset kaksi viikkoa ei ole ollut kovin hyviä. Eilen tai toissa päivänä halusin kirjoittaa tänne tekstin, mutta sivu ei latautunut. Olisin otsikoinut sen "Hukassa", koska siltä musta tuntui. En tuntenut itseäni, ja ilo, onni, rauha ja muu mukava oli kadonneet. Sekakäytin pari kertaa, mut nekin kerrat oli liikaa. En halua olla sellainen. Tahdon oman voiman takaisin. Eilen, kun olin taas iloinen pitkästä aikaa, tuntui, ett löysin taas itseni, ja se oli mitä mahtavin tunne! :)

Viimeisen kahden viikon sisällä olin kolme kertaa alkoholin kanssa tekemisissä, ja kahdesti lääkkeiden. MIKSI?! Siksi, että olin "olosuhteiden uhri", enkä oman elämäni hallitsija. Luovutin oman voiman muille, ja tein vastoin omaa oikeaa. Ja hajosin. Mutta eipä sitä ihminen voi koota mitään, jollei se jokin ole ensin palasina.. Ja minä kokosin itseni. :)

En ihan hukassa ollut, vaikka niin ajattelin. Tiesin, että jotain oli vialla ja sille piti tehdä jotain. Koska en tiennyt, mikä ja mitä, lainasin kirjastosta kaikki ne "elämänoppaat", jotka on auttanut mua aiemminkin. Jo se, että kannoin kirjat mutsille piristi mieltä, vaikka mulla ei todennäköisesti olekaan aikaa lukea niitä kaikkia. :> Mut en ees stressaa siitä. Luen sen, mitä ehdin. Ja heti on kyllä tuntunut siltä, että kirjoista on apua. :) Ainakin aika kuluu ja saa etäisyyttä mielessä pyöriviin asioihin, jos ei muuta. :)

Olisin halunnut kirjoittaa eilen illalla, koska silloin kirjoittaminen olisi ollut paljon helpompaa.. Tuntuu, että aivot on liian virkeät nyt ja ne yrittää vaikuttaa siihen, mitä kirjoitan, vaikka haluaisin kirjoittaa vain sydämen asioita..

Välillä on hankalaa, kun ei muista, että mikään asia ei ole hyvä eikä huono. Asenne ratkaisee, kumpi se lopulta on. Eilen oli herättävää, kun tajusin, että jos en olisi ollut niin masentunut ja joutunut jättämään kursseja kesken, en olisi tutustunut opeartisteihin(-11), enkä saanut niin mahtavia ihmisiä elämääni, kuin ne on! :) Jo ekalla liikkatunnilla tunsin kuuluvani porukkaan, kun mut toivotettiin tervetulleeksi ryhmään ja juttelin monen kanssa kuin vanhan tutun. :) Mistä olisinkaan jäänyt paitsi, jos elämä olisi mennyt niin kuin ihmisillä yleensä menee: jonkun toisen määrittelemässä tahdissa.

Loppupurkaus:
Vihaan sitä, kun ihmiset tuomitsevat toisiaan ja toistensa elämiä OMAN NÄKÖKULMANSA PERUSTEELLA. "Kävele sata metrii mun kengissä, selviit hengis, mut sun elämäs ei oo entistä." Niinpä. Saisit perspektiiviä asioihin ja ymmärtäisit, että elää voi monella eri tavalla, eikä "huonolta" näyttävä elämä välttämättä ole sitä, kuten myös ruusuinen elämä voi yllättää piikkisyydellään. Onneks mulla on kulta-vihreä-vaaleanpunainen kupla! ;)