Kävin läpi just banaanilaatikollisen paperia. Lähes kuka tahansa muu normaali ihminen olis todennu mielessään "ei *****, täysin turhaa, roskiin vaan kaikki, ei siellä mitään todella tärkeää voi olla", mutta minä en. Ei siellä kyllä mitään tarpeellista ollutkaan. :D Mut löysin kaikkii hauskoi helmii, mm. vuoden -98 hammaslääkäritodistuksen, monta käyttämätöntä lääkereseptiä (todnäk ab-kuureja, joista olen kieltäytynyt jo vastaanotolla, mutta onpahan kirjoitettu "varmuuden vuoksi", ett jos mä en vaikka paranekaan luonnollisesti), kuuden vuoden muistiinpanot yliopistoajalta ja lisäks jotai lukioaikaisia papereita.
Parasta(* oli kuitenkin lukea psykiatrian eri ammattilaisten kirjoittamien lausuntojen nippua. Tosi hienoo, ett lausuntojen kirjoittajat vaikuttavat olevan enemmän psykoottisia, kuin mitä minä oon koskaan ollut (vaikka aika ahdistuneen oloisena ne mut kuvaileekin). Käsittämätöntä, miten yksikin psykopelle on voinut kirjoittaa mun papereihin mun yrittäneen itsemurhaa, vaikka mä painotin, että kyseessä oli ahdistuksen lievitys eikä todellakaan mikään itsemurhayritys. Ja kyllä vähän hävettää tämä nuoruuden ajattelemattomuus ja tyhmyys, koska lääkkeet on kuitenki lääkkeitä, eikä kaikkia niistä ole edes kunnolla tutkittu, joten ei voi olla terveellistä säätää annostusta oman pään mukaan... Anyway, kerron tarinan kaunistelematta: otin mulle määrättyä ahdistuslääkettä yliannostuksen. Eli reseptilääkettä pari ylimääräistä nappia, mitä respaan oli kirjattu, koska toivoin (ja uskoin ja luulin) sen auttavan akuuttiin ahdistukseen. Mutta ei se auttanutkaan, oikeastaan vähän vaan pahensi sitä, ku lääkkeistä tuli pieni päänsärky, jonka takia mä sit soitin myrkytyskeskukseen varmistaakseni, ettei mitään ikävää tapahdu ees vahingossa. Myöhemmin mä menin sinne psykipolille parantumaan, joten kerroin totuuden, ja nyt mul on sit papereis, ett oon yrittäny itsemurhaa. Että kiitti nyt sit vaan. :D (Hymiö kuitenkin, koska en usko sen vaikuttavan mun tulevaisuuden kannalta mihinkään, ja tuskin kuskaan edes koskaan noiden papereiden perään tulee kyselemään, tuskin noilla on mun papereita edes tallessa, sellaseen syrjäytymiskuiluun mä aina välillä putosin, ku okei joo, kyl on potilaalla varmaan itellään vastuu varata uusi aika peruuttamatta jääneen ajan tilalle, mut mä en jaksanu. Eikä kukaa mua sielt psykipoliltakaa sit kaivannu, joten sain olla rauhassa - sillä erotuksella, että mulla ei todellakaan ollut rauha silloin.)
Olipa kuitenkin jännää käydä läpi noit papereita. Ihan on sellainen olo, ett täytyy luopua vanhasta, mutta ku mun on niin vaikee luopua ja päästää irti, piti noi käydä kertaalleen vielä läpi. Ehkä kohta pystyn heittämään ne paperinkeräysjätteeseen, vaikka mieluummin uusiokäyttäisin noita vielä, esimerkiksi suurimmassa osassa papereita oli vielä toinen puoli aivan käyttämättä... Lienee kuitenkin aivan turhaa alkaa roudaamaan noita ympäri Suomea sen ajatuksen voimin, että enpähän ainakaan tuhlaa paperia, koska sit tuhlaan polttoainetta, omia voimia ja ties mitä. Jospa mä nyt vain TÄN KERRAN heittäisin kaiken jätteenkeräykseen, ja tulevaisuudessa varmistan, etten enää kerää tuollaista samanlaista paperikasaa. Ei oo kovin hyvä elämä tulossa, jos jo tässä alle neljännesvuosisadan eläneenä alan ottaa kauheeta syyllisyyttä mun "paperin tuhlaamisesta"! :D Tässä taas kivasti näkyy kirjoittamisprosessin tulos: oon jo päässyt päätökseen näiden roskien suhteen, ja nyt päätin, että laitan ne jätekeräykseen hyvällä omatunnolla, ja pyrin sitten tulevaisuudessa toimimaan vieläkin paremmin, eli en enää hamstraa noin paljon turhaa sälää. PISTE. (Tai jos hamstraan, lajittelen ne järkevästi jo heti aluksi.)
PS. Uskon, että kevenin vähintään kilon tän urakan myötä. :) Kesään mennessä se ois sit varmaan -5kg, koska mulla vielä tota läpikäymätöntä roinaa kuitenki on olemassa. No ei kai, melko tyytyväinen oon jo painooni. Kunhan vain saisin sen vakiintumaan... :)
*) Siksi oli parasta lukea noita psykiatrisia lausuntoja, koska sain hyvän muistutuksen, ravistelevan herätyksen siitä, miten pitkälle mä oon päässy noista ajoista... Eilen meinas taas usko loppuu, ett pystynks mä koskaan olee se ihminen, joka haluan olla. Ett oonks mä ikinä siellä, missä haluaisin olla... Mut kyl mä tuun olee! Parissa vuodessa jo tässä, joten miten mikään muukaan vois olla mahdotonta?! :D
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti