Hei jee, oon ollut jo viisi (5!!) päivää ilman tupakkaa! :) Olo on muuten mitä mainioin, mutta pinnalle puskeaa vanhoja kehoon säilöttyjä "unohdettuja" murheita. Oikeasti en ole unohtanut niitä, ne ovat vain olleet taka-alalla, kun en ole ehtinyt käsittelemään niitä kaiken koulutyön ohessa. Varoitus: Koko teksti on kauhean pitkä, (mutta itseni kannalta kamalan tärkeitä oivalluksia sisältävä) ja seuraavat kolme kappaletta ovat turhan tarkkoja kuvauksia ihmiskehon, tarkemmin sanottuna naisen elimistön, eritteistä! VERTA, HIKEÄ JA KYYNELEITÄ, kirjaimellisesti! Mutta "vain" kaksi kappaletta niistä on tosi kuvottavia, ainakin miesten luettavaksi.
Jos joku blogia lukeva ei ole tietoinen, mulla on siis ehkäisytikku käsivarressa. Mulla tää tikku toimii siten, että se vaan _on_ tos mun vasemmas käsivarres, ja se ei oikeastaan tee mitään, mutta en myöskään tuu raskaaks, vaikka kuinka harrastaisin mitä seksiä vain. Se ei aiheuta mielialanvaihteluita (ainakaan en ole huomannut, ja esim. e-pillerit oli mulle huomattavasti huonompi vaihtoehto) eikä vaadi minkäänlaista muistamista, eikä mitään erityistoimenpitetä paitsi että ei nyt mitään kolmenkymmenen kilon painoa ota yhden käden varaan, ihan varmuuden vuoksi.. Enkä mä kyllä varmaan jaksaisikaan. :D No mutta, se tikku tekee menkoista aika randomit, ja lyhyestä virsi kaunis: mulla tulee menkat vain silloin, kun stressaan jotain parisuhteeseen liittyvää asiaa. Voin stressata koulusta ja kodista mielin määrin, mutta se ei hetkauta mua muuten kuin ajatuksellisesti, mutta auta armias, kun tulee riita tai jokin muu epäselvyys, kuten ero tai mustasukkaisuus, ni johan vuotaa! Esimerkiksi, meil oli aika hullu ja järjetön (taas kirjaimellisesti: se oli hullu, siinä ei ollut mitään järkeä) riita noin kaks viikkoa sitten. Loukkaannuin (tahtomattani) jostain täysin turhasta, ja juuri kun olin ehtinyt toipua siitä, satoi niskaan uutta paskaa (ei todellakaan kirjaimellisesti!!), ja tilanne kärjistyi siihen, että vietettiin suurin osa yöstä eri paikoissa. Olin aika huolissani tilanteesta, koska en oikein osaa riidellä, ja pelkään lähes aina pahinta (vaikka kaikkein turhinta on pelko. Voisit, Jonna, joskus kyllä muistaa sen!). Olin suorastaan sairas. Elimistö oli ihan ylikierroksilla, ja oikein tunsin, miten negatiiviset ajatukset pakkautui pallean seuduille. Ja alle viikon päästä riidasta mulla tuli menkat. Niin älyttömän runsaat ja kivuliaat, että ei ollut pitkään aikaan olleet sellaiset! Suoraan verrannolliset riidan, ja siitä seuranneiden EPÄJOHDONMUKAISTEN ajatusten, laatuun. En meinannut kipujen takia päästä edes ylös sängystä, täytyi väkisin vängätä itsensä jalkeille, että pääsi hakemaan keittiöstä Buranan. Yleensä en edes joudu turvautumaan kipulääkkeisiin, mutta silloin oli pakko. Ja se vuoto jatkui melkein viikon ajan! (Kyllä, kerroin siitä juuri koko maailmalle, ja mua ei edes kiinnosta, mitä muut ajattelee. Ymmärrän, että ei varmaan oo kiva lukea naiseuden haasteista, mutta mä taisin varoittaa tulevasta...)
Noh, olin vähän yli viikon hyvällä mielellä, kunnes päätin jäädä viime viikonlopuksi Savonlinnaan. Keksin, että "hei, sehän on hyvä aika aloittaa tupakoinnin lopettaminen! Jos tulee ihan liialliset nikotiinivajarit, voin nyhjätä neljän seinän sisällä, eikä kenenkään tarvitse kärsiä mun kiukusta". Voi, kuinka väärässä olinkaan, onhan tietokone ja puhelin keksitty! :D Olin arvellut viimeisen tupakka-askini riittävän perjantaihin klo 12 asti, mutta kas vain, kun se loppuikin jo keskiviikkoiltana! Torstaina olin niin pohjalla, että raivosin ja riehuin, ja sain aikaan taas mehevän riidan paremman puoliskoni kanssa (ja en tarkoita nyt itseni toista puolta, vaan ihan oikeaa ihmistä). Siis voi luoja, kuinka ihminen (minä) voikaan olla niin TYPERÄ! Loukkaantua nyt mitättömästä huomautuksesta, haastaa riitaa, olla kysymättä sovussa elämisen kannalta elintärkeitä kysymyksiä ja raivota kuin mielipuoli! *FACEPALM* (jonka tein huomaamattani juurikin tässä vaiheessa kirjoittamista) Ja sen jälkeen itkeä, miten surkea ja kurja olo on. Voi kun olisin jättänyt sen riitelyn pois... No, riitelinpä kuitenkin, ja perjantai-iltana tuli kuumottavia vatsakipuja alavatsaan. Sellaisia kipuja, joita en oikein osaa kuvailla kunnolla. Ne ei melkein edes tunnu, mutta kuitenkin tuntuu "jotain kipua". Heikkoa kipua, mutta kuitenkin jatkuvaa ja häiritsevää. Arvasin, että sekopäinen riita aiheuttaa mulle taas menkat. Vaikka edellisistä ei ollut kunnolla edes kahta viikkoa! Sunnuntaina se sitten tapahtui. Ja NYT SEURAA SE "PAHIN" OSUUS: Se veri ei ollut sellaista, niin kuin menkkaveri yleensä on. Ei ollut juoksevaa, punaista, "elinvoimaista", vaan täysi vastakohta: "kokkareista" (kuukupissa näytti nestemäiseltä, mutta kaadettaessa totuus paljastui), ruskeaa, kuollutta verta. Siis TÄYSIN AJANKOHDAN MUKAISTA: VANHAA! Kirjoitinhan jo, että olen purkanut vanhoja negatiivisia muistoja samalla, kun elimistö on puhdistunut tupakan myrkystä. Mun mielestä tää veri vahvisti sen, että mä todellakin PUHDISTUN nyt. Ja paranen! Ja paranemiseen liittyen linkki, jonka heitin myös Facebookissa seuraavan saateviestin kera:
Ohhoh, miten asiapitoista. Kannattaa kyllä lukea, etenkin tuo kohta, jossa lukee "Minä en usko, että on olemassa sairautta, jota ei pystyttäisi hoitamaan. Mutta ihmisen mieli pelaa tärkeää osaa: jos ei itse usko, että pystyy paranemaan, niin todennäköisesti ei parane."
- Ihanaa, tulen parantumaan aina ja kaikesta! ♥ Lisää lätinää aiheesta blogissani kohta!
http://www.studio55.fi/hyvaolo/artikkeli.shtml/1721445/
- Lisäksi olisin halunnut kommentoida linkkiä lisää. Kertoa, mitä itse ajattelen sairauksista ja sairastamisesta. Mutta sitten ajattelin, että jotkut (ehkä sukulaiset) pitäisivät mua ihan pöpipäänä, joten päätin avautua vain täällä! :D Täältä pesee:
Mun mielestä sairaus on vain elimistön "heikko hetki", aika ennen "uutta voimaa". Näkemykseni mukaan sairastuminen johtuu siitä, että kehoa on kuormitettu jatkuvalla syötöllä liian pitkään kestäneen ajanjakson ajan. Esimerkiksi syys- ja kevätflunssan syynä voi olla ihmisen "pakonomainen tarve" suorittaa ja suoriutua, esimerkiksi koulussa tai töissä: syksy alkaa, ja syksy on luonnollisestikin ollut ahkeruuden aikaa. Sadonkorjuuta, kodin valmistelemista talvea varten ja muuta sellaista. Evoluution seurauksena ihmisen kehoon (tai energiakenttään tai kollektiiviseen mieleen) on varastoitunut tieto/muistijälki siitä, että "nyt täytyy tehdä". Sama juttu keväällä: kohta tulee kesä, täytyy tehdä asioita, että kesällä olisi aikaa rentoutua ja nauttia. Myös valon määrän lisääntyminen antaa lisää virtaa ihmiselle, minkä takia monet paahtaa menemään ylikierroksilla tajuamatta sitä edes itse! "Ei tässä mitään, oon vain niin energinen" - tuttu ajatus itsellekin. Mun tämä kevät on hyvin suorituskeskeistä, ja oon jo meinannut sairastuakin, mutta onneksi uskon, että pysyn kaikesta huolimatta terveenä, ja pyrin työn vastapainoksi nauttimaan myös vapaa-ajasta (+ nautin toki myös työstä, uskokaa tai älkää!).
Mitä en vielä viikko sitten tiennyt, on se, että koko ajan huomaamattani olen ollut sairas, se ei vain näy kehossa erityisemmin. Se näkyy ajatuksissa ja toiminnassa, ja tää tupakoimattomuus on vain pahentanut sitä sairautta. Tai oikeastaan ei ole: aiemmin en vain ole huomannut sairastavani mitään, kun on koko ajan täytynyt olla menossa, ja jos joskus on ollut liian hektistä, viiden minuutin tupakkatauko missä tahansa välissä on korjannut asian. Kunnes ajatus siitä, että "haluan tupakasta eroon", on vahvistunut niin paljon, että edes tupakkatauko ei ole auttanut. Rauhallisuuden ja levollisuuden saavuttaminen entiseen tapaan, kessulla, ei enää onnistunut. Sen sijaan saatoin saada päänsäryn tai suuremman "vitutuksen". Oli pakko tehdä jotain. Siksi päätin yrittää lopettamista nyt, vaikka elämäntilanne (kiirekiirekiire!) ei ehkä ole mitä parhain juuri tällä hetkellä. En kuitenkaan voinut jatkaa keuhkojeni savustamista, koska se ei tuntunut enää hyvältä. Ja palaan taas asiaan: tupakoimattomuus on nostanut pintaan kiukkua, jolle ei ole nähtävissä mitään järkevää (tai edes järjetöntä) syytä. Itken ja valitan, vaikka ei ole syytä. Yleensä kaava on tämä: olen surullinen ja alakuloinen, mutta en tajua sitä ennen kuin kohtaan vastoinkäymisen, joka voi olla jokin aivan pikkujuttu, josta sitten alan parkumaan kuin viimeistä päivää, ja luulen, että tulin surulliseksi siitä asiasta. Itkun hieman laannuttua tajuan, että en todellakaan voi ottaa itseeni siitä asiasta, ja ymmärrän, että TUNNE oli ennen ASIAA, eikä niin, että asia olisi aiheuttanut tunteen. Tästä päädyin johtopäätökseen, että tunne on ensin taustalla, mutta huomaan sen vasta, kun tunne voimistuu asian, yleensä epäonnistumisen tai muun sellaisen, takia. Miksi sitten tunne on "päällä", vaikka ei ole syytä? SIKSI, ETTÄ PUHDISTUN! Nikotiini on jo kadonnut elimistöstä, terva nousee liman mukana keuhkoista nieluun, josta sitten yskin sen valkoiselle hangelle (tai lavuaariin) ruskeina möntteinä, HYI! Veri vuotaa alakautta, ja pitkään kehoon varastoituneena olleet tunteet nousevat energiakehon pintaan. Joku voisi sanoa, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta niin kauan, kuin itse uskon tähän, näin tapahtuu. (Kuten lääkärikin ylemmässä linkissä toteaa, ihminen ei parannu, jollei usko siihen, ja tämän lausahduksen voisi viedä vielä pitemmälle "ihmiselle tapahtuu siten, kuin hän uskoo". Ja niinhän se on: uskomuksemme vaikuttavat elämäämme siten, että luomme itse elämämme uskomustemme pohjalta.)
(jatkuu seuraavassa osassa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti