Järkytyksen purku

Melkein kirjoitin facebookiin, mutta totesin sen olevan huono paikka jakaa tälläistä:
Elämä alkaa olla taas ihanaa aamupäivän vastoinkäymisistä huolimatta!
(Todellisuudessa vain yksi vastoinkäyminen, mutta sen aiheuttama järkytys pilasi mun koko päivän ja samasta syystä melkein onnistuin kolaroimaan autonkin liikennemerkkiin, vaikka olin jo noussut autosta pois! Mutta ei huolta: vahinkoja ei sattunut, ja 60km/h miinus virhemarginaali 3km on 57km, ja 3-7km ylinopeudesta ei sakoteta! Sit ku saan ton auton takas Heinolaan, en aja autolla enää ikinä! Ainakaan kameratiellä. Ainakaan ihan heti.)

Eli joo. En tajua, miten taas "onnistuin", mut jotenki kamera välähti mun kohdalla tos Juvan keskustassa... Ajoin ensin 80-alueelta 50-alueelle, moottorijarrutin ja annoin vauhdin hidastua rauhassa. Tsekkasin mittaria, 60km/h, ja ehdin ajatella "ehtiiköhän tää vauhti hiipua tarpeeks tohon kameraan mennessä" ja *RÄPS*, ei ehtinyt! :D (Nyt mua jo naurattaa, mut silloin ois tehny mieli itkeä!) "Panikoin" (mitä mun panikointi nyt yleensä on: pyörittelen asiaa ympäriämpäri, jotta sisäistäisin sen) tilannetta mun kanssamatkustajalle, joka otti koko homman aika rennosti. Mun mielessä pyöri kaikki negatiivinen paska: häpeä ("ei vitsit, mulla on todistaja kyydissä!"), pelko ("toivottavasti tän sakon suuruus ei määrity auton omistajan tulojen mukaan, vaan mun"), pettymys ("just eilen ku mun ajotaitoja kehuttiin, ni heti toilailen!") ja epäusko ("en mä oo ennenkään ajanu kameraan"). Joo. Sekavaa mielen myllerrystä siis. Ja kuten sanoin, NYT vain naurattaa koko panikointi! :D

Loppumatka meni kyllä järkytyksestä huolimatta hyvin, mitä nyt huomasin, että jarruttelin tahattomasti kameroihin.. Mutta kun pääsin "kotipihaan", olin niin "poissa tolaltani", että unohdin jättää vaihteen sisään ja sen lisäks unohdin laittaa käsijarrun päälle, nousin vaa autosta ja ihmettelin, ku auto lähti liikkumaan alamäkeen liikennemerkkiä päin! (EI OO TODELLISTA!!) Vähän "panikoin" taas (eri tavalla nyt: häkellyin sekunniksi, enkä osannut toimia, koitin mm. pitää autosta kiinni, ettei se valuisi, HAHAHA), mut lopulta tajusin "sukeltaa" etupenkille ja vetää käsijarrun päälle. Sit istuin takas autoon ja peruutin sen vähin äänin kauemmas liikennemerkeistä.

Mut sit ehkä huonoin idea oli soittaa "tukea" ystävältä, joka just makoili sängyssään heräämisentuskissa (kukapa ei tuntisi tuskaa, kun soitan 9.50 "paniikkipuhelun", ett oon taas onnistunu säätää auton kans, JUST KU MUA EILEN KEHUTTIIN! Okei, mua kehuttiin myös lastenkanssaolemisen taidoistani, ja se merkitsee mulle enemmän, kuin ajotaidot. Tää tuntuu nyt ihan sivukommentilta tän purkautumisen keskellä, mut mun on pakko avautua täst sekoilusta, ennen ku pystyn saamaan mielenrauhan! No ei, tämä autosekoilu on selviytymistarina). Tyyppi reilusti tokaisee vaan tyyliin "sellasta se on ... tottakai se sakko määräytyy auton omistajan tulojen mukaan ... ONNEA rikesakosta!" ja mä oon ihan paskana himas, sisällä värisee ja oli vaan niin paska olo, ett ois tehny mieli itkee, mut MITÄ MÄ OLISIN ITKENYT?! Mitään korjauskelvotonta vahinkoa ei tapahtunut, ja se mahdollinen rikesakkokin on "vain" rahaa. (Eniten tais kuumottaa isän reaktio, ku jotenki aina ajattelen, ett se mollais mua.) Elämässä on kuitenkin niitä tärkeämpiäkin asioita.. No mutta, koitin välttää itkemisen soittamalla sen puhelun, joka ois rauhottanu mua, mutta sillä olikin vain päinvastainen vaikutus. :/

Sit menin kouluun, lojuin siel pari tuntii ja palasin himaan. Nukuin koko iltapäivän, koska mulla oli niin paska olo. Jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että ehkä mulla oli krapula. Olinhan kuitenkin lauantaina ollut viettämässä iltaa kavereiden ja alkoholin voimin, ja nukuin aika vähän. Sunnuntaiaamuna oli kyl ihanaa, ett "sain" nukkua pari ylimääräistä tuntia ihan itsekseni, vaikka mua tunnin välein vähän käytiin tökkimässäkin, mut must se oli vaan ihanaa hellimistä. <3 Mutta niin, nukuin "onnettomuuspäivänä" (onnettomuus on juurikin oikea sana kuvaamaan mun mielentilaa) sit koko iltapäivän, ja vasta illalla aloin palautua normaaliksi. Nyt on jo tosi hyvä mieli, ku sain jotain järkevää aikaiseks. En ehkä anna itelleni tarpeeks kredittiä (mikä tää sana on suomeks, ai nii, "luotto", mutta ei se natsaa tähän), ku oonhan mä kuitenki tehny tänäänkin jotain: pidin hyvää huolta itsestäni nukkumalla miniahdistusta pois, pesin koneellisen pyykkiä, hain postipaketin, kävin kaupassa, tein ruokaa ja kirjoitin koulujuttuja: kaksi palautetta ja kaksi sähköpostia. Tsekkailin myös syventävän harjoittelun kuvausta, ja aloin taas innostua. :) Pitäs vaan saada noit rästihommia pois päiväjärjestyksestä ennen joulua, että vois keskittyä pelkkään harjoitteluun, mutta kyllähän tässä on aikaa.

Kuten mainitsin, elämä alkaa voittaa. Nyt unille, että jaksan aamulla käydä juttelemassa opettajan kanssa siit harjoittelusta! :) Toivottavasti näen kauniita unia! <3